Mitenkäs se nyt onkaan. Oliko Väinö Linnan suurin heikkous Edvin Laine? Näinkin julmasti on väitetty, ja asiastahan saa tietenkin olla mitä mieltä tahtoo. Tuntemattoman sotilaan loistavasti ohjannut Laine tarttui ensin Linnan toiseen teokseen, Mustaan rakkauteen, ja jo 60-luvun alussa alkoi elää suunnitelma Pohjantähden filmatisoinnista. Melko varhaisessa vaiheessa siis, Linnan romaanitrilogiahan oli tuolloin vielä perin tuores tapaus. Näyttelijälakko lykkäsi elokuvan tekemisen aina 60-luvun lopulle, jolloin T.J Särkkä oli jo poistunut kuvioista ja tuottajaksi löytyi Mauno Mäkelä. Myös Yleisradio pisti näppinsä peliin. Syntyi ensin I ja II osat käsittävä Täällä Pohjantähden alla, ja eipä aikaakaan kun Laine ohjasi elokuvaksi myös kolmannen trilogian osan, joka sai nimekseen Akseli ja Elina.
Elokuva on suoraa jatka Pohjantähdelle: Akseli vapautuu vapaussodan jälkeisinä vuosina vankileiriltä, tallustaa kotiinsa mukanaan vain huonoja vaateriepuja, pari puulusikkaa ja palanen vankilan leipää. Jos kotoa sattuisi löytymään joku vielä nälkäisempi. Tästä alkaa suomalaisen, kovaluisen miehen paluu normaaliin elämään, ensin torpparina ja lopulta itsenäisenä maanviljelijänä. Elokuvan aikana Akseli Koskela nuijitaan pehmeäksi vanhukseksi, ja lopulta Aarno Sulkasen esittämä vanhus jätetään istumaan vanhan äitinsä viereen pihakeinuun.
Elokuva kulkee historiaa läpi vaihe vaiheelta. Lapualaiset muiluttavat, kommunistit agiteeraavat, suojeluskunta tarjoaa klimppisoppaa ja lopulta oikea ja vasen lyövät kättä päälle: alkaa talvisota. Linnan romaani on laaja, materiaalia olisi vaikka kuinka, eikä kaikki oikein mahdu kahden tunnin elokuvaan. Niinpä Akseli ja Elina jää harmillisen pinnalliseksi, ja loppua kohti käsikirjoitus alkaa tökkiä yhä pahemmin. Tapahtuu väsähdys.
Näyttelijöitä voi kehua varauksetta: Aarno Sulkanen on Akselina vankka kuin visatukki, ja Koskelan isännän vanheneminen tapahtuu uskottavasti. Ulla Eklundin Elina on syrjäänvetääntyvämpi ja yksioikoisempi kuin Pohjantähden Titta Karakorven, mutta vanha Koskelan pari Jussi ja Alma, Risto Taulo ja Anja Pohjola, myötäilevät maailmaa uskottavan ovelina: Jussikin tillittää kulmiensa alta sen näköisenä, että sanonko mä? vai jätänkö mä sanomatta? Hmph. Anja Pohjolan Alma puolestaan on niin äidillinen, ettei paremmasta väliä.
Kauko Helovirta tekee Kivivuoren Ottonsa loistavasti, eikä elokuvan jälkeen voi avata romaania ilman, että Otto ei saisi Helovirran kasvoja. Ohjaajan vaimo Mirjam Novero on kelvollinen Kivivuoren Anna, ja Esa Saario on loistava sosiaalidemokraatti-Jannena, Ovela ja salaviisas. Pienemmissä osissa loistavat etenkin Olavi Ahonen Kankaanpään Eljaksena sekä Helge Herala loistavana Kiviojan Vikkinä. Näin loistavaa työtä saa aikaan, kun uskaltaa heittäytyä roolin vietaväksi. Maija-Leena Soinne on Leppäsen Aunena uskottavan veltto, ja Pentti Irjala on Preeti-ressukkana sympaattisempi kuin Pohjantähdessä roolin tehnyt Kaarlo Halttunen. Jussi Jurkan kommunisti-Siukola lienee kuitenkin koko elokuvan paras roolityö, ja taas nousee mieleen, minkä luonnenäyttelijän Jurkassa menetimmekään.
Edvin Laine ei ole tehnyt Akselista ja Elinasta huonoa elokuvaa, mutta käsikirjoituksen työstämisellä lopputulos olisi paljon jämäkämpää. Varsinkin löysällä kädellä tehty loppu jää harmittamaan; elokuvan alku kun lupaa paljon. Kuvaus on hieman tympeä, kamera on liian paljon paikallaan, mutta musiikki on todella hienoa: Heikki Aaltoilan Akselin ja Elinan häävalssikin kuullaan, tosin Akselin tyttären Kaarinan häissä.
Näyttelijät tekevät paljon, mutta elokuvan katsottuaan alkaa miettiä sitä, koska joku nuoremman polven ohjaajista tarttuu Linnan trilogiaan? Eiköhän aika alkaisi olla jo kypsä Pentinkulmalle palaamiseen…
nimimerkki: Enrich
