Nimi Ladykillers tuo leffailijoille yleensä mieleen Coenin veljesten vuonna 2004 valmistuneen remaken eikä tätä viisikymmentälukulaista originaalia. Ja täytyy myöntää, ettei tuo ole ihme; olkoonkin, että myös Coenin versio onnahtelee huumorimatkallaan, eikä kuulu heidän parhaimmistoonsa, mutta ainakin se on särkimmäämpi kuin William Rosen luoma, Oscar-pokaaliinkin ehdolla ollut pohjaidea.
Naisentappajat on varmasti aikanaan sisältänyt tiettyä radikaaliutta, sillä se nojaa vahvasti mustaan huumoriin. Siinä missä Coenin näkemys oli yhdistelmä jopa noloa nykyaikaista komediaa ja toisaalta terävästi ideaa päivittelevää oivaltelua, vuoden 1955 Naisentappajat tyytyy laahustamaan maaliin tietoisena, että sen perusideassa on häivähdys omalaatuisuutta ja että sen mummosankari on kohtuullisen harvinainen ilmestys.
Rainassa tosiaan Professori Marcusin (Guinness) johtama rikollisjoukko vuokraa kämpän vanhukselta esittäytyen amatöörimuusikoina ja järkkää siellä sitten pankkiryöstöä, joka ei osoittaudukaan helponlaiseksi. Eikä myöskään erityisen kiinnostavaksi, sillä lyhyydestään huolimatta elokuvan loppupuoliskolla Neiti Aika alkaa hitaan käynnin.
Naisentappajia pitää pinnalla rikollislauman kummajaismaisuus – silti jopa (uransa alkutaipaleella olevan) Peter Sellersin panos jää yllättävän vähäiseksi. Ainoat naurut kumpuavat lopun junaradalla käytyjen kohtauksen tahattomasta koomisuudesta. Sisäistä hymyä on sitä ennen jaettu keskinkertaiseen draamaan oikeuttava määrä.
