Seitsemän tuotantokautta – se on kunnioitettava mitta lähes mille tahansa sarjalle. 24:n perusidea, eli kuvata amerikkalaista virkavaltaa sekä hallituksen edustajia ehkäisemässä kansaansa kohtaan osoitettuja iskuja vuorokauden ajan, on ollut järjettömyydessään hieno ja yllättävän toimiva. Tästä sietää kiittää lähes yksinään sarjan käsikirjoittajia. Tämän kauden kohdalla on pakko silti kysyä: paljonko kirjoitustiimi on hyödyntänyt puppusanageneraattoria luomistyössään? Ja: moniko kirjoittajista tuntee ajatustensa kulkevan parhaiten istuessaan puussa ja banaania natustaessaan?
Sarja seitsemättä kautta pohjustaa sitä ennen valmistunut 24: Redemption -televisioelokuva. Leffaa näkemättä voi olla hankalampi sisäistää, miksi kovapintainen Jack Bauer (Sutherland) on yhtäkkiä tuomarien edessä ja nöyrää poikaa. Uusi, pehmeämpi Jack ei kuitenkaan ole yhtä imukykyinen kuin entinen. Kiefer Sutherland kuulostaa ison osan ajasta siltä kuin kulkisi rooliaan jonkinlaisella automaattimoodilla läpi. Surrr – tästä lähtee huolestunut katse, surrr – tästä taas jackmäinen kommentti ja tsika-bing – tässä vielä yksi perusirvistys rytäkässä tulleen vamman aiheuttaman kivun ilmentämiseksi. Tietty leipääntyminen on tietysti tässä vaiheessa jo ymmärrettävää, mutta silti toivoisi, että agentti Jack Bauerin taistelu oikeuden puolesta olisi yhtä rautaista kuin sarjan alkuaikoina.
Nyt Jack ei kuitenkaan ole edes enää CTU:n agenttina. Kaiken huipuksi koko CTU on lakkautettu ja USA:n turvallisuudesta vastaa 24:n mukaan vain nössöjen FBI-tyyppien lauma, joka ei salli hiuskarvankaan nyppäämistä terroristin nahasta. Siksi myöskään Jack ei ole enää sankari, vaan vanhojen tekojensa takia syytetty mies. Tilanne muuttuu varsin nopeasti, kuten olettaa saattaa, sillä Yhdysvaltoja uhkaa jälleen terroristien joukko, ja Jackin valmiiksi veriset kädet sopinevat tekemään siitä siis selvää. Noin kahdella ja puolella ilmeellä varustettu naispresidentti Taylor (Jones) jää Bauerille etäisemmäksi kuin yksikään sarjassa aiemmin kuvattu presidentti, mutta silti ex-agentti puurtaa pitkää päivää henkensä edestä tämän takia. Taylor on kaikista 24:n presidenteistä epäonnistunein. Hänet on pantu tekemään eriskummallisen köykäisiä päätöksiä, kuten mm. nostaamaan vakavasti söhlänneen tyttärensä (Grayden) korkeaan virkaan. Se saa katsojan ihmettelemään, leikkivätkö sarjan käsikirjoittajat kenties katsojan kärsivällisyydellä tahallaan vai ovatko he vain turhan laiskoja keksimään mitään järkevämpää? Aika huonossa hapessa ollaan, kun myös entiset CTU:n tähdet keinotellaan tarinaan mukaan kahden tyypin ja yhden auton muotoisena supertiiminä. Jossakin miekka ja magia -ympyröissä tällaiset uljaat salasoturit ovat cooleja, mutta tässä yhteydessä vain naurettavia. Kaiken huipuksi Tony Almeidakin (Bernard) on taas kaivettu haudasta, jotta Jack saisi rinnalleen edes jotakin FBI:n Renee Walkerin (Wersching) laimennetun viinin kaltaista olemusta väkevämpää.
Käänteitä seitsemännellä kaudella riittää, kuten aiemmillakin, joskin ensimmäiset tunnit ovat tapahtumien vähäisen kiinnostavuuden takia nyt tylsempiä. Vauhti paranee kauden loppua kohden, mutta laahaavan alun nukuttamalle yleisölle ei siitä enää ole iloa.
Jack Bauerille olisi toivonut viimeistään tässä vaiheessa kunniakasta kuoloa. 24:n seitsemäs kausi ei sellaista kuitenkaan tarjoa. Faneille sen katsominen on totta kai kaikesta huolimatta ehdotonta. Vielä kun näkisi sen duden, joka jaksaa ja pystyy pitämään 24-maratonviikon. Mainoskatkojensa takia yksittäiset jaksot eivät täyttä tuntia toki kestä, mutta esimerkiksi puolitoistatuntisen 24: Redemption -leffan kanssa putki hipoo hienosti epäterveellisiä mittoja.
