Yksi lensi yli käenpesän on tarina vanki Randall McMurphysta (Jack Nicholson), joka joutuu pakkohoitoon mielisairaalaan. Hän kapinoi mielisairaalan tiukkamielistä hoitaja Mildred Ratchedia (Louise Fletcher) vastaan kaikin keinoin. Myös lukuisat muut potilaat tulevat tutuiksi. Mielisairaala ei ole enää entisensä.
Elokuvana tätä Milos Formanin mestariteosta on ylistetty jo vuosikaudet, eikä suinkaan turhaan. Se on inhimillinen, perinteisestä nyyhkydraamasta jyrkästi poikkeava huumorilla maustettu ihmiskuvaus, jossa osoitetaan kuinka mielisairaalat tekevät ihmisistä vielä hullumpia. Draamapuolta ei turhia korosteta, vaan se koostuu elokuvan yksittäisistä hetkistä ja henkilöistä, joihin katsojan annetaan ilman mitään kiirettä kiintyä. McMurphy saa mielisairaalan potilaat heräämään julistamalla, että he ovat yhtä. Vasta lopussa draama puskee hienovaraisesti läpi. Kyseessä on siis realismiin pyrkivä kapina yhteiskuntaa vastaan.
Kukaan ei ylinäyttele, vaikka Nicholsonista saataisi niin uskoakin. Ei hän mielestäni ylinäytellyt, tai sitten hän vain osasi peittää sen niin hyvin. Onhan kyseessä tämänhetkinen suosikkinäyttelijäni, joka selviytyy roolista kuin roolista jo pelkällä viihdyttävällä olemuksellaan. On lähes selvää, että ilman Jack Nicholsonia Yksi lensi yli käenpesän olisi monin verroin huonompi elokuva, ehkä jopa epäonnistuminen kun miettii, miten koko homma on tähtinäyttelijän ympärille haasteellisesti kasattu. Kun kyse on mielipuolesta, ei Nicholsonia parempaa näyttelijää taida löytyä. Nicholson on yhtaikaa hauska ja hullu, syvällinen pohdiskelija ja inhimillinen olento, hidas ja toimelias monipuolisuuksien perikuva, jossa aitous saa unohtamaan, että mieshän vain näyttelee. Tämä tekee hänestä suuren näyttelijän ja nostaa Yksi lensi ylikäenpesän tasoa huomattavasti. Muista näyttelijöistä vakuuttaa Louise Fletcher pirullisena johtajahahmona, jota asettuu helposti vihaamaan. Danny DeVito on debyytissään hauska ilmestys ja Will Sampson mainio viisaana pohdiskelijana, josta mielenkiintoisen yksilön tekee se, että hänestä on niin vaikea päästä perille. Huonoja näyttelijöitä en itse löytänyt.
Yksi lensi yli käenpesän on vahvaan henkilögalleriaan sekä huumoripitoiseen dialogiin nojaava yhteiskuntakriittinen teos, jossa surumielisyys on onnistuttu naamioimaan huumorin alle kevyen lähestymistavan avulla. Milos Formanin ohjaustyö ei ole ylidramaattinen, mutta ei toisaalta mikään kevytkään versio. Rankasta aiheesta sovitettu elokuva tavoittaa sille tärkeän tasapainopisteen, mistä pitää kiittää Oscar-palkinnon ansaitusti voittanutta käsikirjoitusta. Siinä on tasapainon lisäksi satsattu inhimillisyyteen ja dialogiin, joka etenkin Jack Nicholsonin suusta lauottuna kuulostaa hullun hienolta. Syvällistä pohdintaa löytyy rutosti ja matka ihmisen sisimpään tehdään hitaasti, mutta varmasti.
Elokuvan musiikki ei yllä maailman parhaimpien joukkoon, mutta on oiva tunnelman luoja ja miellyttävän rauhallinen soundtrack. Yksi lensi yli käenpesän on tavoittanut kriitikoiden lisäksi paikkansa tavallisten katsojien sydämissä. Se kertonee paljon siitä, miten leffan välittämä sanoma ja ajattelutapa vastaavat omiamme. Milos Formanin ohjaus on hyvää, vaikka häntäkin vaivaa persoonallisen näkökulman puute . Mutta se on pikku juttu, eihän mies tämän modernin klassikon jälkeen ole tehnyt mitään yhtä muistettavaa. Lähes kaikki tuntevat hänet tämän kautta, vaikka vuoden 1984 Amadeus on kerännyt oman ihailijajoukkonsa.
Yksi lensi yli käenpesässä dramaattinen rakenne on todella vahva ja se muodostuu erilaisten henkilöiden välillä tapahtuvista jatkuvista kanssakäymisistä. Tästä dramaattisuudesta muodostuu jonkin asteinen jännite henkilöiden välille, etenkin jatkuvasti yhteen ottavien McMurphyn ja Ratchdein välille. Katsoja saa jo odottaa, että kumpi menettää ensin hermonsa ja milloin tullaan räjähdyspisteeseen. Tapa, jolla elokuva saa potilaat loistamaan osoittamalla, että hekin ovat normaaleja ihmisiä tunteineen ja miten tosiasiassa heitä ympäröivä yhteiskunta on sairas, on ainutlaatuisen vahva pureutuminen yhteiskunnallisiin ongelmiimme. Se kyseenalaistaa monta asiaa yhtaikaa. Onko kaikkien sopeuduttava tähän kylmään maailmaan? Kuka lopulta onkaan hullu, kuka ei?
Kun etsitään tällaista kritiikkiä välittäviä draamaelokuvia viime vuosikymmeniltä, joihin myös tämän päivän massayleisön on helppo kiintyä, hakee Yksi lensi yli käenpesän vertaistaan. Jonkin tilaston mukaan leffa lukeutuu Suomen kymmenen katsotuimman elokuvan joukkoon. Niin tai näin, olisi suotavaa, että jokainen jolla on siihen mahdollisuus, katsoisi tämän elokuvan ymmärtääkseen mielisairaiden tuskaa ja tunteita paremmin ja nähdäkseen maailman uusin silmin. Onhan tämä kaikin puolin liki täydellinen elokuva.
