On se niin tyhmää. Tanskassa on yhtä paljon asukkaita kuin Suomessa, mutta silti siellä ollaan valovuosia edellä taiteen tekemisessä. Thomas Vinterbergin raastavan ahdistava Jahti lienee parasta, mitä pohjoismaisessa elokuvassa on kertaakaan nähty – ja vertailukohdat ovat totta vie kovat.
Lucasin (Mads Mikkelsen) avioeron jälkeen aluillaan oleva uusi elämä pirstoutuu säpäleiksi pienestä viattomasta valheesta, jonka pikkutyttö Klara (Annika Wedderkopp) mustasukkaisuuksissaan keksii ymmärtämättä tekojensa seurauksia. Lucasin elämä muuttuu ahdistuksentäytteiseksi painajaiseksi sillä erotuksella, että tästä painajaisesta ei herätä. Ja vaikka muut heräisivätkin näkemään valheen, auttaisiko se enää mitään, kun maine on iäksi menetetty?
Suuri osa Jahdin voimasta piilee sen musertavassa naturalistisuudessa ja ajatuksessa, että samoin voisi käydä missä tahansa suomalaisessa pikkupitäjässä. Mutta taideteoksena Jahti on paljon muutakin. Se on tunteita kuohuttava parituntinen trippi psykologiseen helvettiin sekä päänäyttelijöidensä ylivertainen taidonnäyte.
Jahdissa olisi kaikki ainekset mustavalkoiseen moralisointisoppaan. Vinterberg ei onneksi kuitenkaan käännä liettä päälle ja jättää meille ainoastaan raa’an totuuden katseltavaksi. Se on julmaa ja ahdistavaa, niin rankkaa ettei vertailukohdaksi muuta muistu kuin muutama vuosi sitten ensi kertaa nähty maanmies Lars von Trierin Dancer in the Dark. Mutta siinä missä von Trierin teoksen ahdistavuutta karsi kuviteltu Amerikka-miljöö, Jahdin katsottuaan katsoo aivan eri tavalla kaikkia kadulla liikkuvia epäilyttävän näköisiä miehiä, joita aiemmin olisi kenties leimannut pedofiileiksi. Elokuvassa ketään ei leimata, hysteeristen vanhempien reaktio näyttäytyy ainoana järkevänä vaihtoehtona tilanteessa, jossa yksilö käy tuhoon tuomittua sotaansa yhteisöä vastaan.
Kun lopputekstit vihdoin rävähtävät ruutuun, jää loppukohtauksen emotionaalinen voimakkuus kaikumaan pitkäksi aikaa pään sisään. Jahti on puhdistava kokemus, sillä se tappaa kaikki hätäisin johtopäätöksin tehdyt moraaliset tuomiot, joita meistä jokainen on tehnyt, vaikka sitten ainoastaan päänsä sisällä. Jahdin teesi ei silti ole se, että ketään ei saa tuomita syyttä. Se olisi aivan liian helppoa. Moraalia voisi parhaiten verrata pyörivään lumipalloon, joka kaappaa mukaansa kaikki lähellään olevat lumihiutaleet. Ja kun lumipallon törmäys kohteeseensa on väistämätöntä, mitä se enää auttaa, että yksi ainoa hiutale päättää yhtäkkiä kääntyä isäntäänsä vastaan?
Cannesin viime vuoden festivaaleilla oli jälleen kerran selvästi liikaa mestarillisia elokuvia kilpailemassa palkinnoista. Olin sitä mieltä, että Haneken Rakkaus on palkintonsa ansainnut, mutta nyt haluan tehdä eron mestariteoksen ja aidon mestariteoksen välillä. Voitte vain arvata, kumpi jälkimmäisen kategoriaan tipahtaa.
Mutta nyt ylistys riittäköön, olen puhunut jo liikaa.
