Football Factory valottaa energisellä tyylillään surullista tarinaa jalkapallohuliganismista. Asiaan täällä kotosuomessa törmää yleensä jalkapallon mm-kisojen aikaan kun kohistaan englantilaisista huligaaneista ja siitä kuinka heitä passitetaan kotiin tappeluiden takia. Jotenkin mieleen on vaan jäänyt tuo englantilaisten riehuminen.
Leffa paneutuu muutaman Chelsean huligaanijoukkoon kuuluvan kaverin elämään ja tutustuttaa tuohon hiukan etäiseen asiaan. Pläjäyksen päähenkilöistä Danny on likemmäs 30-vuotias heppu, joka jopa vähän kyseenalaistaa touhua. Kummat unet ja huliganismin ulkopuolella elävät muutamat ystävät pistävät hepun miettimään elämänsä tarkoitusta. Frank on 40-vuotias kukkakauppias, paatunut huligaani. Äijä myy päivätyönään kukkia ja siinä sivussa myös huumeita. Iltapuhteena hän kittaaa kaljaa ja moksii muiden joukkueiden huligaaniporukoita. Mukana pääosassa on myös pari nuorta jannua, jotka ovat alkutaipaleella huliganismin tiellä. Heillä homma hakee vielä vähän uomiaan. Leffan kohokohta ja lopputaistelu käydään Lontoon paikallisporukoiden kesken. Veriviholliset Chelsea ja Millwall päätyvät kohtaamaan toisensa Englannin cupissa ja siitäkös se kauan odotettu mahtirettelöinti alkaa.
Jalkapallohuliganismiin voi kasvaa jopa lapsuudesta saakka kuten leffa sen osoittaa. Kyseessä voi olla perheen perinne, kaupungin kunnia, isojen miesten sairas intohimo ja riippuvuussuhde adrenaliinin virtaamiseen suonissa sekä sen purkaminen nyrkkejä heiluttamalla ja iskuja vastaanottamalla. Monilla leffan kuvaamilla lähiöäijillä ei tunnu olevan pahemmin muuta sisältöä elämässään kuin huliganismi ja sen tuomat muut oheisilmiöt. Pelireissuilla kuljetaan omalla bussilla ja joukkotappelut eri fanien kesken ovat järjestettyjä tilaisuuksia. Asialla ei ole pahemmin tekemistä jalkapallon kanssa, sitä kuvastaa hyvin se että yhtään peliä ei leffassa näy eikä tuosta pelivälineestäkään vilahdustakaan.
