Ohjaaja Neil Jordanin muistettaneen parhaiten leffoistaan Crying Game ja Veren vangit, mutta tärkeä pointti miehen filmografiassa on myös Mona Lisa. Kyseinen läpimurto on jännä sekoitus noiria ja Taksikuskin kaltaista alamaailman tarkastelua, mutta kokonaisuus ei tavoita mitään sykähdyttävää.
Pikkunilkki George (Hoskins) pääsee vankilasta, kelailee nopeasti elämäänsä ja keksii sitten aloittaa uuden. Heppu ryhtyy autonkuljettajaksi puhelintyttö Simonelle (Tyson), ja näiden välille kehkeytyy yllättäen ystävyys. George tarjoutuu auttamaan Simonea, ja uppoutuu pian kuin huomaamattaan Lontoon synkimpiin rikoskuvioihin. Rakastuminenkin on heikkous, mutta sitä ei miesparka tajua.
Hoskins tekee loistoduunin ja sivuosistakin löytyy meheviä valintoja. Michael Caine istuu tämänkaltaisiin limanuljaskarooleihin hyvin, vaikken miehestä erityisemmin pidäkään. Kameratyöskentely taituroi oikein urakalla ja jopa Nat King Colen nimibiisi rullaa stailisti, mutta jotain puuttuu. Leffasta voi aistia paljon Scorsesemaisuutta, mutta samanlaiseen intiimiin kaupunkikuvaukseen Jordan ei ole yltänyt. Huumori tuntuu pakotetulta; Coltranen hahmo pistää silmään pelkkänä ilmankeventäjänä, eikä sellaisena vakuuta katsojaa.
Mona Lisa on sekä katkera rakkausraina että rikosdraama, ja siinä lienee myös sen suurin puute. Jordan olisi voinut painottaa jompaakumpaa genreä enemmän, eikä yrittää näin vaativaa miksailua. Puolikkaaksi jäi.
