Ihmissyöntipainotteisista viidakkoseikkailuistaan tunnetun Ruggero Deodaton ”Cannibal Holocaust” (1980) teki hänestä kansainvälisesti tunnetun ohjaajan, ei niinkään itse elokuvan tason vuoksi vaan sen herättämän massiivisen kohun vuoksi ja pian elokuvaa oltiinkin kilvan kieltämässä ympäri maailmaa. Samana vuonna mies ehti tehdä vielä toisenkin elokuvan, johon hän haali liki täsmälleen saman porukan kuin ”Cannibal Holocaustissa”, vaikka tyylilaji olikin vaihtunut kannibalismista seksploitaatioon. Samanlaista kohua ei ollut tällä kertaa luvassa, mutta se ei tarkoita, etteikö Talo puiston laidalla olisi tunnelmaltaan äärimmäisen ahdistava.
Psykopaattinen Alex (Hess) on nuhruisen autokorjaamon omistaja. Heti ensiminuuteilla katsoja joutuu todistamaan Alexin tekemän tapporaiskauksen, jonka uhrin hän on valinnut sattumanvaraisesta päähänpistosta. Sitten siirrytään ajassa eteenpäin, kun Alex ystävänsä Rickyn (Radice) kanssa korjaa myöhäisten asiakkaiden äkisti rikki menneen auton ja saa palkaksi kutsun juppien juhlaan syrjäkaupungilla sijaitsevaan juhlahuoneistoon. Paikalla Alex ja Ricky saavat pian huomata olevansa paikalla enemmän jonkinlaisina lemmikkieläiminä kuin tasaveroisina kumppaneina uusrikkaiden juhlissa. Erityisesti henkisesti jälkeenjäänyttä Rickyä hyväksikäytetään häikäilemättömästi. Hetken mielijohteista toimiva Alex muuttaa talon puiston laidalla eläväksi painajaiseksi – naiset ovat mahdollisia hyväksikäytön kohteita ja miehet potentiaalisia uhkia.
Wes Cravenin ”The Last House on the Left” on usein mainittu selkeänä vaikuttajana elokuvalle, eikä ihme: kumpikin on synkkääkin synkempi matka ihmismielen synkkiin syövereihin. Erona on vain se, ettei Talo puiston laidalla anna katsojalle minkäänlaisia hengähdystaukoja tai huumorin pilkahduksiakaan. Puolivälissä syntyvä lyhyt kauneuden ja onnen pilkahdus syntyy vain jotta se voitaisiin julmalla tavalla murskata jo ennen lopullista kukkaan puhkeamistaan ja muitakin näennäisiä onnen hetkiä varjostaa sama häiriintynyt tunnelma koko elokuvan keston ajan. Varsinaisesti pelottava kauhuelokuva kyseessä ei ole, vaan jännitys syntyy sen pahoinvoivaksi saavasta ahdistavuudesta ja häikäilemättömyydestä.
Vaikka väkivaltaa ei loppujen lopuksi nähdäkään erityisen paljon, muutamat kohtaukset saavat katsojan haluamaan kääntää katseensa. Tämä johtuu ennen kaikkea kohtausten inhorealismista: mitään kannibaalimässäilyä ei nähdä, vaan sen sijaan katsoja elää henkilöhahmojen tuskan myötä. Tunnelma tukee väkivallan kammottavuutta, ja väkivalta tukee ahdistavaa tunnelmaa. Ja kun ohjaajana on Ruggero Deodato, ei väkivallan saralta kannata edes toivoa saavansa viihdyttävää hulluttelua (ettehän muistuta minua ”Atlantiksen kostajat” –elokuvasta, ettehän?). Loppukohtaus on hienoudessaan erittäin mieleenpainuva.
Siitä pääsemmekin tarkastelemaan Deodaton ohjausta. Ruggero on nopeasti kohonnut yhdeksi suosikkiohjaajistani, eikä ihme, sillä mies taitaa monentyyppisten elokuvien teon. Kerronnallisesti Deodato on valovuoden edellä useimpia eksploitaatio-ohjaajia, ja Talo puiston laidalla esittelee eräitä miehen toimivimpia kerrontaratkaisuja. Elokuvan alussa Deodato luo muutamalla lyhyellä kohtauksella elokuvalle pohjan, ja esittelee tarkoin harkituilla otoksilla henkilöhahmot ja heidän toimintatapansa. Hienointa on kuitenkin tapa elokuva pakottaa katsojan samaistumaan sen psykopaattisiin keskushenkilöihin, joita kaiken järjen mukaan tulisi vihata. Sen sijaan pystyy suorastaan näkemään mitä Alexin ja Rickyn pään sisällä liikkuu: vaikka mitään ei juuri selitellä, hahmojen motiivit eivät myöskään jää epäselviksi. Erityisesti ulkopuoliseksi jäämisen tunne on kuvattu hienosti, samoin tapa jolla se herättää sairaalloisessa Alexissa epäluuloa ja kehitysvammaisessa Rickyssä hämmennystä.
Deodato onkin onnistunut tekemään teoksesta katsojalle henkisesti äärimmäisen raskaan: sairasta tunnelmaa kuvaa hyvin tapa, jolla Alex ei koskaan syyllistä itseään tai ystäväänsä Rickyä, vaan vierittää syyn aina toisen harteille. Tapa, jolla hän kokee itsensä alistetuksi, saa hänet itse käyttämään väkivaltaa ja seksiä alistamisensa keinoina. Ja kun se ei suo tyydytystä, hän alistaa vielä heikompiaan kohdistaen suuttumuksensa ajoittain ”ystäväänsä” Rickyyn. Talo puiston laidalla herättää katsojassa myös moraalisia kysymyksiä; onko yhden henkilön nautinnon takaamiseksi oikein alistaa muita, ja lopulta kääntäen: onko monen henkilön nautinnon takaamiseksi oikein alistaa yhtä? Myös Rickyn asemaa pohditaan: mies on samanaikaisesti sekä uhri että pahantekijä.
Jos ohjaaja Deodato onkin onnistunut luomaan elokuvastaan komean kokonaisuuden, samaa ei valitettavasti voida sanoa kaikista muista tekijöistä. Käsikirjoittajakaksikko Gianfranco Clerici ja Vincenzo Mannino on koettanut luoda tarinaan laajempaa kaarta, mutta loppuratkaisun lähestyessä alkuvaiheessa loistavasti toimineet juoni ja henkilöhahmojen väliset suhteet alkavat pahasti takkuamaan. Uskottavuusongelmat vaivaavat ajoittain paitsi käsikirjoitusta, myös näyttelijöitä: ”The Last House on the Leftissä” debytoinut David Hess tekee toki vahvan suorituksen, eikä ”Cannibal Feroxista” tuttua Giovanni Lombardo Radice alias John Morgheniakaan sovi mollata, mutta puiston laidalla sijaitsevan talon juppiasukkaita esittävä tiimi voisi kyllä tehdä parempaakin työtä. Vaikka Gloriaa esittävä Lorraine De Selle (joka muuten ”Cannibal Feroxissakin” esitti vuotta myöhemmin Gloria-nimistä henkilöä, sattumaako?) onkin vielä ihan toimiva, samaa ei voi sanoa muista sivuosaesittäjistä. Lisäksi jupit tuovat mieleen aika lailla brittiläiset aatelisnuoret vaikka he esittävätkin amerikkalaisia keskiluokan vesoja. Syy lienee tosin pikemminkin käsikirjoituksessa ja ohjauksessa kuin näyttelijöissä.
Säveltäjä Riz Ortolani, joka sai aikoinaan ”Mondo Cane – kova maailma” –elokuvan musiikeistaan Grammyn ja Oscar-ehdokkuuden, on tehnyt hieman tavallisuudesta poikkeavaa työtä Talo puiston laidalla –elokuvan kohdalla. Musiikkia käytetään myös melko säästeliäästi tehostamassa tarkoin valittuja tilanteita. Rauhallinen, ja elokuvaan ensi vilkaisulla epäsopiva ääniraita on itse asiassa erittäin toimiva.
Esittäkäämme nyt vielä lyhyt yhteenveto: Talo puiston laidalla on elokuvallisesti ehkä Deodaton onnistunein tuotos ja muutenkin paras heti ”Cannibal Holocaustin” jälkeen. Vaikka elokuvassa onkin omat suvantokohtansa, ja kaikkialta esiin tunkeva eksploitaattiisuus luultavasti tekeekin siitä valtavirtaelokuviin tottuneelle jopa vastenmielisen, on kyseessä hyvä ja jännittävä trilleri ihmismielen pimeämmästä puolesta.
