Rooman alamaailma on julma paikka: kaikkialla vaanivat rikolliset uhkaavat yhteiskuntajärjestystä, ja heittä taltuttamassa olevat poliisit aiheuttavat vielä suurempaa tuhoa yrittäessään estää rikoksien tapahtumisen. Ei siis kannata ruveta pikkurikolliseksi ainakaan Italiassa, vaan mennä mieluummin paikallisen poliisin erikoisjoukkoihin; näin saat rajattomat toimintavaltuudet ja runsaasti toiminnallista ajanvietettä. Näin opettaa riemukas 1970-luvun puolivälistä kotoisin oleva polizieschi Kylmät tyypit, kuumat raudat joka tottelee myös nimeä Live Like a Cop, Die Like a Man. Voiko tällä tavalla nimetty elokuva olla huono?
Juonta elokuvassa ei nimeksikään ole. Tämä ei tosin tarkoita sitä, etteikö siitä puuttuisi tapahtumia: suurin osa elokuvasta kuvaa poliisikaksikko Alfredon (Porel) ja Antonion (Lovelock) moottoripyöräilyä ympäri Roomaa. Tasaisin väliajoin veijareille annetaan tehtäväksi käydä estämässä satunnaisen pikkunilkin vasikoima rikos – toisin sanoen, Alfredo ja Antonio menevät paikalle ja ampuvat rikolliset keskellä väentungosta sen kummemmin kyselemättä. Jossain taustalla kolkuttaa ajatus ison mafiapomo Roberto Pasquinin kiinni saamisesta, mutta kaikki tämä on taka-alalla ja periaatteessa täysin toissijaista toimintaan verrattuna. Tavanomaisessa elokuvassahan nämä olisivat puutteita, mutta Kylmät tyypit, kuumat raudat on ehdottomasti poikkeustapaus.
Suurin osa elokuvan juonikuvioista noudattaa samaa kaavaa: pomo kertoo pääkaksikolle että jossain on meneillään rikos, sitten kumppanukset törmäävät paikalle, ajelevat runsaasti moottoripyörillä, ammuskelevat ja palaavat lopulta päämajaan, jossa poliisi haukkuu heidän toimintatapansa ja antaa sitten uuden tehtävän. Vaikka tämä kaavamaisuus alkaakin lopulta toistaa itseään, juonenkäänteitä taitaa olla tasan nolla, eikä tarinaa voi hyvällä tahdollakaan sanoa kuin ennalta-arvattavaksi, on Kylmät tyypit, kuumat raudat tyyliltään sanalla sanoen cool. Olennaista tässä tyylikkyydessä onkin pääosakaksikon rennossa asenteessa: mikään tilanne ei ole liian vakava kepeälle jutustelulle, huulenheitolla tai ylipäänsä vain relaamiselle. Poliisiaseman aulan kukkasetkin kaksikko vie toistuvasti pomonsa sihteerille.
Alfredon ja Antonion toiminta on muutenkin melko mielenkiintoista: tyypit kun aiheuttavat rikoksia ratkoessaan huomattavan paljon enemmän tuhoa kuin rikolliset. Pidätettyjen rikollisten kiduttaminenkaan ei näytä aiheuttavan tunnontuskia. Tyypit ovat aina ehdottoman samalla aallonpituudella, mitään säröä ei kaksikon suhteeseen tule missään vaiheessa, vaikka he asuvat samassa asunnossa, ajavat samaa moottoripyörää ja höyläävät samoja naisia. Alkuperäinen käsikirjoitus vihjasi kaksikon homoseksuaalisuuteen avoimemminkin, mutta vaikka ohjaaja Ruggero Deodato poisti avoimet viittaukset siihen, on kaksikon elelemisessä silti nähtävissä orastavaa poikarakkautta.
Tämän luontevan aasinsillan kautta pääsemmekin ohjaustyöhön: ”Cannibal Holocaustin” ja monia muita kohuelokuvia ohjannut italoeksploitaation konkari Deodato hoitaa pisteet kotiin tälläkin kertaa. Jännittäväksi ei elokuvaa voi juuri sanoa, mutta siitä huolimatta se on ehdottoman pirteää rötöstelytoimintaa. Deodato on suosiolla jättänyt sivuun turhat kommervenkit ja keskittynyt kuvaamaan karismaattista keskuskaksikkoa. Vaikka veikeää kamerakulmaa ja leikkausta piisaakin, niin ”Talo puiston laidalla” –tyyppistä mestarikerrontaa haikailevat tulevat pettymään ohjaukseen, joka on Deodatolta loppujen lopuksi melko epäomaperäistä. ”Vain muutaman dollarin tähden” –käsikirjoittaja Fernando Di Leon stoori on suoraviivainen ja itseään toistava, mutta myös syventää pääkaksikko tarpeeksi paljon, jotta heidän mekastustaan jaksaa seurata. Runsaat tapahtumat ovat muista poliisileffoista tuttuja, mutta absurdit toimintatavat, jolla ne selvitetään, ei. Siinä mielessä Kylmät tyypit, kuumat raudat jaksaa yllättää uudestaan ja uudestaan.
Vaikka sekä käsikirjoitus että ohjaus ovatkin periaatteessa ”ihan ok”, on leffan olennaisimmassa osassa pääkaksikkoa esittävät Marc Porel ja Ray Lovelock. Kumppanusten näyttelemistä ei juuri voi erotella, mutta kumpikin on kuin luotu rooliinsa. Mark Porel on Alfredo ja Ray Lovelock on Antonio. Ei siinä muuta, elokuvan keskushenkilöitä yksinkertaisesti on täysin mahdotonta kuvitella kenenkään toisen näköiseksi tai oloiseksi. Muissa elokuvissa en ole heitä valitettavasti bongannut, ja pistää kovasti harmittamaan, ettei Deodaton kaavailemaa jatko-osaa koskaan tehty.
Yhteenvetona voisi sanoa, että Kylmät tyypit, kuumat raudat on parhaita poliisielokuvia, joita olen nähnyt. Omat puutteensa sillä on, välillä iskee tylsyys, itseään toistavuutta tällä on liikaakin eikä jännitystä ole nimeksikään. Mutta juuri kun pitkästymisen tunne iskee, kaahaa joku moottoripyörällä seinästä läpi. Ei ihmekään että elokuva oli aikanaan Italiassa hitti, ja lukeutuupa Kylmät tyypit, kuumat raudat myös Quentin Tarantinon suosikkeihin (Kill Billin silmänkaivuukohtaus on apinoitu tästä elokuvasta…). Jerry Cotton -lehtiset muistuttavat tätä monella tapaa, jos pidät niistä, kannattaa tämäkin katsoa, mutta muussa tapauksessa hankkimista kannattaa harkita useampaan kertaan.
