Tennispelaaja Guy Haines (Farley Granger) kohtaa sattumalta junassa Bruno Anthonyn (Robert Walker). Bruno on erittäin älykäs ja sosiaalisesti erittäin kyvykäs mies ja hänellä on pari mielipidettä ihmiskunnasta. Ensiksi jokaisella on joku josta he haluavat päästä eroon ja motiivi on aina ongelma kaikille. Guy on pahoissa riidoissa pettävän vaimon, Miriamin (Kasey Rogers) kanssa ja Bruno haluaa isänsä (Jonathan Hale) kuolevan. Bruno ehdottaa murhien vaihtamista ja Guy unohtaa asian pelkkänä ajatusleikkinä. Bruno ei unohda, tekee oman osuutensa taitavasti ja alkaa painostaa Guyta tekemään oman osuutensa ja kun selväksi tulee että Guy ei aio ruveta murhaajaksi on Brunon ruvettava toimiin ja Guyn estettävä itsensä tuomitseminen syyttömänä murhasta.
Alfred Hitchcock, [I]suspensen[/I], eli jännityksen mestari ottaa viekkaan rikosjuonen, jokamieheksi laskettavan protagonistin jähmeine moraaleineen ja kaataa mukaan ilomielisen moraalittoman psykopaatin sekä hyvin hienon annoksen homoeroottista vivahdetta jälkimmäiseltä. Fraley Granger ei loista karismassa varsin mitättömän oloisena Guyna vaikka saakin selkeää pelkoa ja turhautumista mukaan. Kaikki todisteet viittaavat häneen ja Brunolla on kaikki valtit käsissään.
Robert Walker on karismaattinen ja vankka psykopaatti. Bruno Anthony on älykäs ja ylivertaisella älyllään ja moraalittomuudellaan kerskuva charmikas mielipuoli joka hallitsee suvereenisti koko elokuvaa ja osaa taitavasti kätkäe todelliset, pelottavat motiivinsa. Tietysti paha saa palkkansa, mutta edes kuolemansa hetkellä ei Bruno luovu roolistaan tai kadu tekojaan. Hänen painostuksensa Guyta kohtaan omaa omituisen sairaita piirteitä ja hän on ilmiselvästi sydänjuuria myöten loukkaantunut Guyn ‘uskottomuudesta’ hyvin yksinkertaisessa asiassa.
Sivuhahmoihin mahtuu värikäs lauma persoonallisuuksia ja erityisesti Brunon hössöttävä äiti (Marion Lorne) on sympaattinen tapaus. Pienenä heikkoutena on kylläkin keskivaiheilla oleva hienoinen jumiminen ja vasta loppu kiristää tunnelmaa todella tehokkaasti. Raymond Chandlerin ja Czenzi Ormonden käsikirjoitus jää hieman hitaaksi keskivaiheilla ja jopa Brunosta paljastetaan inhimillisempiä piirteitä, vaikka ne ovat luonnollisesti epäolennaisia kokonaisuuden kannalta.
