Kyllä se juttu on niin, että Beck on minulle kova sana. Melkein kaikki Beckit tästä uudesta sarjasta (1997-2002) on tullut katsottua kesän aikana. Muutama heikompi esitys on tullut vastaan, mutta yleisesti otettuna taso on saatu pidettyä aika korkealla. Kun Beck alkaa, niin ei penkistä pääse enää ylös, sillä leffa vangitsee katsojansa täysin puolentoista tunnin ajaksi. Kirjoista leffamaailmaan hypännyt henkilö jaksaa kiinnostaa, eikä tämän kertainenkaan episodi ollut poikkeus.
Mona Svensson on ruotsalainen nainen, joka löydetään murhattuna kotinsa lattialta. Hänen autistinen poikansa Jack (Hallerstam) on talossa myös, kun komisario Martin Beck (Haber) kumppaneineen tulee sinne. Jack istuu hermostuneena lattialla ja poika on aivan verinen. Martin, Gunvald (Persbrandt) ja Alice (Birgerson) alkavat tutkia juttua, joka saa koko ajan yllättäviä käänteitä.
Parasta Beckiä Poika lasipallossa ei ole, mutta hienosti kerrottu jännitystarina se silti on. Tämä on ehkäpä sarjan haastavinta osastoa, eikä katsojaa päästetä vähällä. Jännitys hiipii hitaasti, mutta varmasti taustalla ja loppuminuuteilla katsojaa on riepoteltu kovasti. Muistakin episodeista tuttu realismi on saatu mukaan, eikä jännitystä kaipaavan katsojan pidä pettyä.
Ohjaajana toimii edellisenkin osan (Mainostaja) ohjannut Daniel Lind Lagerlöf, joka luottaa hitaasti tiivistyvään jännitykseen. Lagerlöf on varmaankin sarjan paras ohjaaja, vaikka onkin ohjannut vain kaksi 16 osaa sisältävästä elokuvasarjasta, mutta on näillä kahdella teoksella todistanut todelliset taitonsa. Hyvän ohjaajan lisäksi näyttelijätkin hoitavat hommansa hyvin. Peter Haber pottunenineen on kuin luotu Beckiksi ja Gunvald Larssonin roolin vetävä Mikael Persbrandt on myös loistava. Haberista ja Persbrandtista on noussut vähitellen minun suosikkinäyttelijöitä, eli voisi herrojen muitakin leffoja käsiini etsiä. Sitten vielä tällaista: Malin Birgerson korvaa hyvin ensimmäisistä osista tutun Stina Rautelinin. Vielä kehuja pitää antaa Leo Hallerstamille vaativasta roolistaan Jackina.
Niin kuin aikaisemmin jo totesin, niin Poika lasipallossa ei ole paras Beck, mutta keskitason ylläpuolella roikutaan reilusti. Hyvän psykologisen trillerin merkit täytetään, eikä katsojaa jätetä kylmäksi. Ingvar Hirdwallin tulkitsema Beckin naapuri tuo vähän huumoria peliin kaiken synkkyyden keskelle, mikä tuo aina plussaa. Kaikin puolin onnistunut jännitysdraama.
