Chikamatsu monogatari eli suomalaisittain Ristiinnaulitut rakastavaiset sijoittuu monen muun Kenji Mizoguchin elokuvan tapaan 1600-luvun feodaalisen ajan Japaniin. Vaimoaan muiden naisten kanssa pettävän kirjapainon omistajan apulainen erehtyy lämpimänä kesäyönä samaan tilaan isäntänsä vaimon kanssa – ja tulee yllätetyksi. Kansan keskuudessa alkaa väärinkäsityksen seurauksena kiertää tarina kielletystä rakkaudesta ja vaimon aviorikoksesta, josta perinteisesti jaetaan kuolemantuomio kumpaisellekin osapuolelle.
Tiettävästi tämän elokuvan tarina perustuu 1600-luvulla sattuneeseen kuuluisaan tositapaukseen ja sen vainajien henkiä lepyttämään tarkoitettuun rituaaliseen näytelmään sekä edelleen siitä pohjautuvaan nukketeatteri-esitykseen. Mizoguchi on tosin ottanut elokuvaansa huomattavia vapauksia alkuperäistarinan suhteen muuttamalla kertomuksen “kahdesta rikollisesta” Romeo ja Julia -tyyliseksi länsimaiseksi tarinaksi kielletystä rakkaudesta.
Kaikista Mizoguchin leffoista Ristiinnaulitut rakastavaiset taitaa olla niitä kaikkein synkimpiä ja armottomimpia. Vaikka tarina kuvaakin periaatteessa Mizoguchin elokuvalle poikkeuksellista naisen anteeksiantoa heikolle miehelle sekä rakkauden voittoa kuolemasta ja ympäröivän yhteiskunnan tuomitsemisista, tässä kuitenkin samalla kuvataan äärimmäisen vihamielistä ja petoksille altista maailmaa, jossa ystävät ja sukulaisetkin ovat tarvittaessa valmiita pettämään ja ajamaan läheisiään varmaan kuolemaan jos sikseen tulee.
Elokuvan tapa spoilata itse itsensä jo nimessään on osa koko jutun perusjippoa: kun katsojalle paljastuu jo ennen itse leffan katsomista mihin tapahtumat lopulta johtavat, tuntuu itse rainan seuraaminen vain entistä piinaavammalta.
Chikamatsu monogatari on totisesti yksi ohjaajansa parhaita ja länsimaisittain ehdottomasti helpoimmin lähestyttäviä teoksia, tämä olikin aikoinaan ohjaajan isoimpia läpimurtoelokuvia lännessä. Kaiken lohduttomuus ja synkeys todennäköisesti karkoittaa ainakin osan potentiaalisista katsojista eikä tämä kai visuaalisessa kauneudessa aivan niiden terävistä terävimpien mizoguchien tasolle yllä, mutta kokonaisuus on kuitenkin huikean hienoa elokuvan taidetta jälleen kerran.
Mizoguchi ei petä.
