Viimeinen Keisari on italialaismaestro Bernardo Bertoluccin upea kuvaus Kiinan keisarivallan tuhosta ja sen mielettömyyksistä. Se voitti valmistumisvuonnaan jopa yhdeksän Oscaria joukossa paras elokuva, mutta jostain syystä se painui unohdukseen melko nopeasti, mikä on sääli sillä elokuva peittoaa Hollywoodin tusinadraamat mennen tullen.
Pu Yistä(John Lone) tulee 1900-luvun alussa Kiinan keisari vanhan leskikeisarinnan “menehdyttyä”. Pyörrytys on pienelle pojalle melkoinen, sillä hän joutuu jättämään kotinsa ja perheensä ja muuttamaan linnoitusmaiseen Kiellettyyn Kaupunkiin, jossa lapsikeisari elää täysin suljettua elämää. Jopa hänen isänsä joutuu kumartamaan hänelle.
Koska hän on jumalan asemassa, häntä ei saa päästää palatsin ulkopuolelle ja seuranaan hänellä ovat ainoastaan palvelijaeunukit.
Ns. “turvassa” maailman pahuudelta hän varttuu nuorukaiseksi ja alkaa kapinoida auktoriteetteja ja hänen suljettua elämäänsä kohtaan.
Vaikka Kiinasta tuleekin vallankumouksen myötä tasavalta, nuorta keisaria ei kuitenkaan päästetä ulos, sillä monien mielestä vanhalla hallitsijalla on yhä symbolista arvoa. Myös hänen brittiläinen kotiopettajansa Johnston(veteraani Peter O`Toole)alkaa huolestua suojattinsa mielentilasta.
Kun keisari on varttunut aikuiseksi, Japani hyökkää Kiinaan ja tekee vanhasta keisarista nukkehallituksen johtajan hänen kotimaahansa Mantsukuoon. Hänen vaimonsakin(Joan Chen) yrittää opastaa häntä, mutta keisari on ollut koko ikänsä hemmoteltu kakara, joka ei edes kengännauhojaan osaa itse sitoa ja hän ei tajua kaikkien hänen ympärillään käyttävän häntä hyväkseen, kunnes hän saa maistaa typeryytensä seuraukset…
Viimeinen keisari on varmasti positiivinen yllätys, sillä kaikenkarvaisiin jenkkisössäyksiin verrattuna se ei ole pätkääkään sentimentaalinen eikä historiaa vääristelevä, vaan antaa rehellisen ja realistisen kuvan Kielletyn Kaupungin klaustrofobisesta elämästä.
Elokuva ei ollut aikanaan kovin suuri taloudellinen menestys, mutta sitäkin komeampaa katsottavaa, sillä tuotantoryhmä pääsi oikeasti kuvaamaan Pekingiin ja maisemat ovat sytkähdyttävät. Kuvaus on mestarillista ja värit toistuvat elokuvassa todella olennaisina teemoina. Viimeinen keisari onkin ehkä viimeinen historiallinen raina joka osoittaa jotta saatiin sitä nättiä jälkeä ilman tietokoneitakin. Ja hyvä niin. Myös musiikki on aivan huippuluokkaa ja luo hienoja teemoja hahmojen luonteenpiirteille.
Näyttelijätkin ovat tuntematonta huippuluokkaa, mitä nyt joku Peter o´Toole vähän ylinäyttelee. Mutta se miehelle suotakoon taiteellisista ansioista. Kunniamaininnan ansaitsevat lapsikeisaria esittävät nuoret näyttelijät, sekä Pu Yinin vaimoa loistavasti tulkitseva Joan Chen. Sääli että keisaria itseään näyttelevä John Lone on sittemmin ajautunut B-luokan kökköpläjäyksiin. Vielä kannattaa mainita Ryuichi Sakamoto tarinan japanilaisena konnana, joka on myöskin säveltänyt elokuvan taivaallisen musiikin.
Viimeinen keisari jää mieleen ennen kaikkea historia-arvonsa ja mestarillisen ohjauksen takia ja historiallisena spektaakkelina se onkin ehdottomasti sieltä paremmasta päästä. Pituutensa ja intensiivisyytensä vuoksi sille kannattaakin uhrata kokonainen ilta.
