Paljon on Niilissä virrannut vettä siitä, kun Mel Gibson 1980-luvulla tähditti ihan laadukkaita elokuvia, ja onnistuipa vielä kiskaisemaan useampia ihan kovia roolisuorituksia. Yhdeksänkymmentäluvulla, kuten niin monella muullakin, Melin taso laski kuin lehmän häntä, mutta mikäpä siinä, ukko päätti jäädä historiaan myös ohjaajanimenä. Ja jostain käsittämättömästä syystä jota minä en voi parhaalla tahdollanikaan ymmärtää, jokainen Australian suuren pojan ohjaama leffa tuntuu nousevan jonkinlaisen kohua herättävän suurteoksen asemaan, hyvänä esimerkkinä Braveheart, jonka yleistä asemaa ”yhtenä suurimmista” on välillä aika vaikea tajuta. Noh, anyway. Melin leffoissa se yleensä puhuttava aihe on niinkin omaperäinen juttu kuin väkivalta. Brutaali, peittelemätön ja suoraviivainen, mutta valitettavan itsetarkoituksellinen väkivalta, vieläpä. Mässäily vaivasi jo Bravehearttia, joka tosin muistaakseni pysyi jossain määrin asioissa. Passion of the Christia en ole vielä nähnyt, mutta kuulopuheiden perusteella varsin jyrkkäkantaisena tunnetun ohjaajan Jeesuskuva taisi olla melko mielenkiintoinen, eli mitä nyt ainakin antisemitistinen ja yliraaka.
Ja Apocalypto jatkaa samaa linjaa. Alkuun katsojalle lätkäistään vasten naamaa Will Durant-lainaus, joka antaa odottaa hieman parempaa kuin mitä lopulta on tarjolla. Quote tuntuu viittaavan valtakulttuurien rapistumiseen ja saa katsojan jo odottelemaan mehukasta, vertauskuvallista yhteiskuntakritiikkiä, mutta valitettavasti kiihkokristittynä ja ilmeisen outona heppuna tunnettu Mel on tulkinnut Duranttia omalla tavallaan: kyse onkin ainoastaan pakanakulttuurien rapistumisesta ja välttämättömästä tuhosta.
Tai näin minä ainakin homman sisäistin, ”totuutta” on vähän vaikea sanoa, sillä Gibsonin sekopäiset viittaukset ja viestit hukkuvat tarpeettomaan ja täysin perustelemattomaan väkivaltaan, joka lopulta taitaakin olla Apocalypton ”tärkein” asia ja se, mitä Mel meille halusi näyttää: irtopäitä, raajattomia ruumiita, mädänneitä ruhoja, satoja murhia, eläimiä raatelemassa ihmisiä, itsemurhia, uhrausta, sydämenrepimisiä, kidutusta, raiskauksia, lapsenpolttoa… tarvitseeko jatkaa? Jokainen väkivallaton kohtaus (molemmat kaksi) sivuutetaan hätäisesti ja nopeasti. Jotenkin kyseisistä pätkistä välittyy fiilis, että ne ovat alun perin olleet hieman pitempiä, mutta ohjaaja on saksinut puolet niistä väkisin leikkauspöydälle. Mitään analyysiä mayakulttuurin tuhon syistä on turha odottaa, historialliset faktat ovat minimissä, tarina ei niinkään kerro heimosta tai kulttuurista yleisesti vaan yhdestä kylästä, tai vielä oikeammin yhdestä miehestä. Mel olisi voinut kertoa ihan saman tarinan ihan mistä tahansa historiallisesta kulttuurista ja jälki olisi ollut samanlaista. Koko juttu vaikuttaakin siltä, että ohjaaja on avannut historiankirjan jostain random-kohdasta, osunut mayoihin ja todennut, että jes, tää on hyvä, näähän oli ilmeisesti aika rujoa porukkaa ja tappo paljon jengiä.
”Juoni” taas on ihan oma lukunsa. Se on niin surkea, että itkettää. Tai oikeammin vain niin perinteinen, yllätyksetön, kliseinen, vakava ja naurettavan, typerryttävän käpyinen, että ei sitä voi ihmisaivoilla tajuta. Siis, hommahan on kuin löisi sekaisin 80-luvun muistettavimpiin kuuluvat klassikot, Tuomion temppelin, Taistelijan ja Commandon, sekoittaisi keskenään ja länttäisi 1500-luvun Etelä-Amerikkaan. Kaiken teurastuksen ja tuhoamisen keskeltä voi, jos oikein pinnistelee ja yrittää, keksiä viittauksia ainakin siihen, että ohjaajan mielestä väkivallan juuret ovat Amerikan intiaaneissa, ei suinkaan konkistadorien (jotka muuten lopussa esitetään pelastajina!!) tuomassa perinteessä, ja saarnausta periamerikkalaisen ydinperheen tärkeydestä, ja miehen velvollisuudesta suojella perhettään kaikilta ulkoisilta uhkilta. Palavasilmäistä, pöyristyttävää ja vaahtosuista uhoamista. Tai ainakin hetken, kunnes pitää taas listiä jotain.
On pelottavaa kuvitella, minkälaista perverssiä tyydytystä Mel Gibson on saanut kuvatessaan elokuvan keskivaiheilla tapahtuvaa uhrausjaksoa, elokuvan väkivaltamässäilyn huippukohtaa, veristä huumaa ja sitä lähes orgastista fiilistä, jonka vallitessa sydämet revitään rinnasta ja päät katkotaan. Tähän kohtaukseen tiivistyy lähes koko elokuva. Eikä ohjaaja uskonut ilmeisesti tilanteen vakavuuden ja himokkaan tuhoamisvimman käyvän ilmi yhdellä, tarkkaan kuvatulla rituaalimurhalla, vaan antaa kameran nuolla vielä toisenkin kuolevan miehen tuskan irveeseen vääntyviä kasvoja, papin kädessä tykyttävää sydäntä ja hurraavan kansan jalkoihin vierivää päätä. Ja sitten kun tappaminen äkisti ja odottamatta (siis tässä kohtauksessa) loppuu, lopetetaan myös koko kohtaus kuin seinään, typerästi, naurettavan helpolla, Tintti-sarjakuvasta pöllityllä kliseepommiratkaisulla, jotta päästään siirtymään seuraavaan väkivaltakohtaukseen. Viimeistään tässä pätkässä katsoja lopulta turtuu, eikä viimeinen tunti tarjoa enää mitään muuta kuin haukotuksia. Vaikka ohjaaja toki kovasti yrittääkin. Eikö käärmeenpurema kaulaan muka riitä, pitääkö purrun kundin vielä vetää ranteista pääviemärit omatoimisesti auki?
Ilmeisesti sitä, että elokuva puhutaan mayaksi (ja mistä hitosta tekijät ovat voineet muka tietää, miten maya-kieli menee? Ei kai sitä kukaan noin hemmetin hyvin osaa, että elokuvan voisi intiaaniksi kirjoittaa…) on pidetty kovanakin taiteellisena ratkaisuna. Sinällään idea on toki kunnioitettava, mutta valitettavasti koko ihan hauska idea hukkuu, kun koko filmin melko vähä dialogi on tasoa ”tapoit poikani, kuole paska!”. Taustalla pauhaava musiikkiraita on varmaan lainattu Ridley Scottin Black hawk downista, tutulta imaami-kiljumiselta tuo valitusvirsi kuulostaa. Niin, lukuun ottamatta niitä surkuhupaisia viidakkorumpuja, jotka oli _ihan pakko_ saada mukaan yhteen kohtaukseen.
Kaiken kaikkiaan olisi hauska tietää, onko Gibson edes yrittänyt puolustella itseään mitenkään. ”Juu sori, minun oli pakko päästä tekemään tämä filmi, vaikka kuvausten aikana olinkin kaikkien mahdollisten sienien ja hallusinogeenien alaisena, luulin olevani auringonjumalan poika ja päässäni huutelivat samat demonit, jotka tuhosivat Jim Morrisonin elämän. Oon pahoillani, mutta hei, taisin kuitenkin voittaa Chuck Norriksen bodycount-ennätyksen… enkö?” Noh, Mel, anteeksi voi antaa, mutta unohtaminen on paljon vaikeampaa. Ensi kerralla mietin useampaan otteeseen, ennen kuin vaivaudun teatteriin asti katsomaan mitään Mel Gibsonin ohjaamaa.
