Isojalat ja niiden valkoturkkiset serkut, lumimiehet, ovat kiehtoneet ja kiinnostaneet metsästäjien ja tarinaniskijöiden lisäksi myös elokuvantekijöitä iät ja ajat. Ja miksipä eivät olisi, myyttisten apinankaltaisten elukoiden olemassaolemattomuutta kun ei vieläkään ole varmistettu vaan stoori tekohengittää ja nousee aina yhä uudelleen ja uudelleen pintaan, tarjoten siis hämärän huikeat lähtökohdat kauhuleffailulle. Metsän väestä on tehty vino pino filkkoja jo seitsemänkymmentäluvulta lähtien, mutta menestyksen kohdalla ei voida puhua edes vaihtelevasta: bigfootploitation -pätkät ovat olleet käytännössä jokainen aivan kammottavaa kuraa. Itse asiassa jopa niin hirveää kuraa, että harva leffailija on näistä edes kuullut. Allekirjoittanutkin pitää itseään kohtalaisen kovan luokan B-leffaharrastajana, mutta vasta nyt tuli korkattua ensimmäinen tähän alagenreen kuuluva teos. Ja voi Jeesus Kristus, Maria ja Joosef mitä sitä taas tulikaan katsottua.
Yeti: A Love Story on ilmeisesti ihan kaveriporukalla duunattu pätkä, mistä toki aina pisteet. IMDB:n mukaan budjetti on ollut huimat 200 taalaa, mistä suurin osa on todennäköisesti mennyt filmissä esiintyvien autojen bensaan ja kuvausryhmän kaljoihin. Jotain kautta leffa on sitten päätynyt likaisista roskaelokuvistaan tunnetun, legendaarisen Troma-yhtiön levitykseen ja sitä kautta onnistunut kasvattamaan itselleen jonkinasteisen kulttimaineen internetissä sekä isojalkaelokuvien fanien (???) keskuudessa. Ei huonosti humalaisilta opiskelijajannuilta.
Käsikirjoittajina ja ohjaajina toiminut dynaaminen duo Adam Deyoe ja Eric Gosselin lähestyvät aihettaan kieltämättä erilaisesta näkökulmasta, kuin useat muut isojalkojen ja lumimiehien hullutuksia kuvanneet elokuvantekijät. Kuten jo nimestä voi päätellä, leffa kertoo karvaturrin rakkaudenkaipuusta. Filkka alkaa lajityypille ominaisista lähtökohdista; viisi yliopisto-opiskelijaa matkaa telttaretkelle jonnekin takahikiälle, ja nopeasti alkaa kuulua kummia. Nuoret törmäävät paikalliseen jeti-kulttiin (”Praise the Yeti!”), jonka keskeisenä palvonnankohteena oman lemmenkipeytensä ja hallitsemattomien himojensa kanssa painiskeleva lumimies on. Kultin jäsenet kidnappaavat jetin seksiseuraksi nuoria miehiä, jotka karvaturri sitten rakastaa hengiltä. Graafisemmin kuin katsoja ehkä älyää pelätäkään. Mukaan sotketaan jeesuspaatosta, suurriistanmetsästäjää, Sex Piss-niminen juntti, yhden opiskelijapojan tulinen rakastuminen jetiin ja siitä seuraava lajienvälinen suhde sekä vaikka ja mitä.
Tämä lumimiesleffa on niin kummallinen soppa, etten vielä päivä katsomisen jälkeenkään tiedä, pitäisikö peukkuhekotella vai dissata koko pätkä unholaan. Useaan otteeseen ainakin nauroin epäuskoisena ääneen, mikä on kuitenkin ihan hyvä merkki, onhan? Tokihan pläjäys on siis oikeasti ihan järkyttävää skeidaa, mutta mitä sitten? Troman tallin suojiin otettuna ja tuotantoarvot huomioiden Yeti viestii ylpeänä olevansa silkkaa törkyä, ja sellaisena kaltaistensa joukossa teos pitää kyllä päätään pystyssä ihan ylväästi. Koko kultti -ja homoraiskaus-kuvio toimii yllättävänkin humoristisesti, mukana on varsin mukava määrä erityylisiä tappokohtauksia (on suolilla kuristamista, puukottamista, ampumista, elävältä polttamista, varsijousella vetelyä, hengiltä hässimistä ja tietysti normaaleja isojalkahyökkäyksiä) ja leffa kestää lopulta vain pikkasen reilun tunnin, mikä onkin aivan kattoraja tällaiselle menolle. Valitettavasti vain muutamassa, no, aika useassakin kohdassa dialogi, kuvaus ja näyttelijäntyö ovat vain yksinkertaisesti niin häiritsevän kaameaa paskaa, että katsoja alkaa jo tutkimaan nopeimpia mahdollisia pakoreittejä huoneesta, jossa leffa pyörii.
Ei kai tässä. Hämmennykseni on edelleen valtava. Varmuudella voin sanoa, että Yeti: A Love Story on paras homoseksuaalista lumimiehestä kertova elokuva jonka olen ikinä nähnyt. Jos isojalkaleffat tai Troman tuotannot ovat lähellä sydäntäsi, kannattaa Yeti kokea. Ööö. Joo.
