1950-luvulla lajityyppinä kukoistanut science fiction synnytti lukuisia teoksia, joissa kylmän sodan kauhuja heijastettiin ties mihin muukalaisten hyökkäyksiin ja monstereihin. Don Siegelin (mm. Likainen Harry) ohjaama Ruumiinryöstäjät (tunnetaan myös nimellä Varastetut ihmiset) on kuitenkin paljon hillitympi, ja psykologiseen paranoiaan perustavana kauhutrillerinä lajityyppinsä kirkkaimpia timantteja.
Miles Bennell (McCarthy) saa kuulla, kuinka ihmiset alkavat höpistä, etteivät heidän läheisensä ole samoja enää. Omituisia sattumuksia alkaa tapahtua ja pian Miles alkaa päästä jyvälle salaisuudesta, joka voi ratkaista koko ihmiskunnan kohtalon.
Ruumiinryöstäjät on enemmän kuin pelkkä peruslaadukas scifi-jännäri. Se on amerikkalaisen yhteiskunnan haurautta sekä kylmän sodan aikaista kauhua vuorottelevasti kuvaava taideteos. Don Siegel luo hätkähdyttävän kuvan siitä, kuinka yksi muukalaisrotu riittää tuhoamaan yhteiskunnassa vallitsevan olotilan. Tässä on selkeä ero muihin tieteisdystopioihin sillä muukalaishirviöiden sijaan me itse olemme toistemme vihollisia. Näin Ruumiinryöstäjät on sekä yhteiskuntasatiiri että yksilöiden välistä heikkotahtoisuutta ja vihanpitoa kuvaava tarina.
Don Siegel pitää ohjaajana hienosti huolen siitä, että elokuvassa säilyy sen vankka vakavuusaste ja painostava vainoharhatunnelma, eivätkä puheet palkoihmisistä vie teosta laisinkaan lapsellisuuden puolelle. Tosin nykyaikana elokuva voi tuntua huvittavalta, mutta ajan huomioon ottaen elokuvan tyyli on täysin perusteltu. Ruumiinryöstäjät on myös sinällään ahdistava tieteisfilmi, että siinä ei ole ripaustakaan [I]Tähtien sodan[/I] hauskoista hahmoista tai toivoakaan [I]E.T:n[/I] lämminhenkisyydestä. Tilalla on kylmä totuus ihmisen lopullisesta taantumisesta tuntevasta ja viisaasta ihmisestä konemaiseksi ja tunteettomaksi nukeksi. Tämä on sinällään helposti heijastettavissa aikaamme, jolloin yhä marginalisoituvassa maailmassa teknologian paisuva kehitys ja kaupallisuuden ihannoiminen saavat meidät liiaksiin unohtamaan toistemme tärkeyden. Toisaalta tämä robotin lailla toimiva muukalaisrotu voisi edustaa jonkinlaista kuvausta siitä, miten konemaiseksi esimerkiksi natsiarmeijan toiminta aikoinaan eteni, tai, miten laiskaksi ihmiskunta on muuttumassa. Näiden ajatusten lisäksi voisi keksiä vaikka kuinka monta uutta lisää. Tämä kertonee siitä, miten selkeä, mutta toisaalta tulkinnanvarainen teos Siegelin Ruumiinryöstäjät on.
Näyttelijöistä Kevin McCarthy tekee hyvän roolisuorituksen elokuvan “hajamielisenä” professorina ja vaikka yleensä tällainen hahmo tuntuu liki pakolliselta etenkin näihin vanhan ajan tieteiselokuviin, ei McCarthyn hahmo jää pelkäksi kliseiseksi päähenkilöksi. Oikeastaan elokuvan edetessä on ilo huomata, kuinka McCarthy lataa hahmoonsa yhä enemmän hämmentyneisyyttä ja vainoharhan virittämää energiaa.
Siegelin Ruumiinryöstäjät ei ole itsetarkoituksellista, etenkin nykyajan tieteiselokuville ominaista mekastusta ja päätöntä juoksentaa tai yli-ilmehdittyä ihmissuhdedraamaa. Elokuva on pikemminkin tasapainossa omien tieteisvisioiden, yhteiskuntakritiikin ja dramatiikkansa kanssa. Teoksen sanoma ilmenee sitä kautta, että ajan mittaan ihminen tajuaa olevansa yksin ja menettäneen kaiken rakkaan ympäriltään eikä teos näin sorru olemaan laskelmoitu. Sen sijaan siitä kasvaa koko ihmisen elämänkaarta (palkoihmisten syntymä, aitojen ihmisten tuho) kuvaava merkkiteos, jonka dynamiikkaa ei syö edes sen oudolta kuulostava juoni. Niin ikään Ruumiinryöstäjät laajenee järkyttävän kylmäksi visioksi ihmiskunnan viimeisistä päivistä.
