Aikamatkailu on kiehtonut ihmistä jo pitkään. Tämä kiinnostus näkyy etenkin elokuvissa, ja viihdemaailmassa, joissa aikamatkailusta on revitty irti jo lähes kaikki mahdollinen. Siitä huolimatta trillerikuninkaaksi kutsutun Michael Crichtonin kolmanneksi viimeisin novelli pureutui aikamatkailuun. Kuten yleensä, myös vuoden 1999 Timeline eli Aikamatka myi miljoonia, mutta jättimäisen seikkailun elokuvakankaalle siirto aiheutti pelkoja – jo niin monta kertaa tieteiskirjan syvin olemus on korvattu tehosteilotulituksella.
Aikamatka-projektin ohjaajaksi tarttui lopulta (pari vuotta kirjan julkaisun jälkeen) vanha Richard ”Tappava ase” Donner tuotantoryhmineen. Michael Crichton ei tällä kertaa osallistunut itse screenplayn tekoon eikä tuotantoon, kuten aikaisemmin vaikkapa 13th warriorin kohdalla. Ohjaaja Donnerin sekoilu edesmenneen säveltäjälegenda J. Goldsmithin kanssa oli jo spektaakkeli sinänsä. Sairas vanhus teki leffaan useamman scoren, jotka kaikki hyllytettiin ja lopullisen ääniraidan sai vastuulleen lupaava Brian Tyler. Näyttelijäjoukon valinta puolestaan jo aiheutti kylmiä väreitä leffaa pitkään odottaneessa: casting suoritettiin niin, että pääosiin poimittiin mm. Tomb Raider 2:n miespääosa Gerard Butler, 2 Fast 2 Furiousin stara Paul Walker ja wanha heviletti Billy Connolly. Ennakko-odotuksissa riutunutta mieltä lämmitti onneksi Spielbergin A.I. – Tekoälyssä loistanut Frances O’Connor. Ja nyt leffan jälkeen voi onneksi, että myös muu joukko selvisi kunnialla. Onneksi. Kaikki merkit totaaliseen fiaskoon oli jo kuulutettu… mutta hypätäänpä itse asiaan.
Leffa alkaa uskomattomalla tiivistyksellä, jossa kirjan ensimmäisen reilun sadan sivun tapahtumat käytännössä niputetaan pariin hassuun minuuttiin. Nopeat leikkaukset ajasta toiseen hieman heikottavat hitainta katsojaa, mutta varsin mukavasti homma hoituukin. Erämaasta löytyvästä oudosta ruumiista tarina soljuu Ranskaan ja Castlegardiin, jossa professori Johnston (Connolly) ryhmineen tekee kaivauksia muinaisen La Roquen linnan raunioilla. Mukana leirillä on Johnstonin nössöasenteinen ja varsin lusmu poika Chris, joka on jahtaamassa kaunista tutkija Kate Ericsonia. Harmi vain, että Ericson on kiinnostunut vain argeologisesta tutkimuksesta. Oman värinsä jo loisteliaaseen joukkoon tuovat enstisaikoihin uppoutunut, miekkailua ja jousiammuntaa harrastava hollantilainen André Marek (Butler) ja porukan nörtti fyysikko Josh Stern. Professori Johnstonia ihmetyttävät kaivausten päätukijan ITC:n tietomäärä, jonka he jo tuntevat vasta esiin kaivettavasta rauniosta. Niinpä hän suuntaa New Mexicoon neuvottelemaan ITC:n päämajaan. Pari päivää myöhemmin hänen ryhmänsä järkyttyy löytäessään juuri avatusta luostarin kivikasasta Johnstonin silmälasin linssin ja hätäviestin – joka on kirjoitettu 2.4.1357!
Päivää myöhemmin tutkimusryhmä on jo selvittämässä Johnstonin mystistä kohtaloa Jenkkilässä, ja ITC:n kusipää (kyllä, tässä yhteydessä moinen kielenkäyttö sallitaan) johtaja Robert Doniger (hienoon vireeseen yltyvä David Thevlis) joutuu paljastamaan keksintönsä heille pakon edessä. ITC on yrittänyt keksiä teleportin, mutta luonutkin vahingossa eri aikojen välisen telefaksin ja aukon, joka johtaa suoraan 600 vuoden takaiseen Ranskaan. Professori on yksi tuohon aikaan tutkimusmatkallaan eksyneistä ja ITC kokoaa 7-henkisen pelastusryhmän, joka lähtee selvittämään Johnstonin kohtaloa. Elokuvan heikoin vaihe on juuri tässä. Donner unohtaa kokonaan Crichtonin tieteisosuuden ja ryhmän suostutteluvaiheen, ja saa mullistavan keksinnön näyttämään pelkältä sormennäpäyksessä syntyneeltä b-kauhuleffan ratkaisulta ja ryhmän yllytyshullulta idioottijoukolta. Myöskin mukaan ängetyt ”hei me kuollaan varmasti pian” – osaston hahmot ovat varsin turhia. Onneksi jatkossa dramatisointi ontuu vähemmän ja välillä intoutuu varsinaiseen pikajouksuun.
Aivan kaikkea ITC:n nilkki Doniger ei paljasta ryhmälle: hän ”unohtaa” mainita siirrossa tapahtuvista transkriptio-ongelmista, jotka ovat jo tappaneet ihmisiä. Täydellinen aikasiirto ei olekaan mahdollista. Kaiken romuttaa täydellisesti mukaan aikamatkalle lähtevä sotilas, joka näppäryydessään onnistuu sähläämään kranaatin kanssa… Siinäpä sitä lasia sitten lenteleekin ison budjetin edestä. Räjähdyksen jälkeen pelastusryhmä on muuttunut joukoksi aikaan eksyneitä pakolaisia.
Crichtonin alkuperäisteos on 550-sivuinen, mutta mitastaan huolimatta se höykytti lukijaa sellaisella vauhdilla, että esim. allekirjoittanut joutui lukemaan sen kerralla. Donner on luonnollisesti joutunut elokuvaversiossaan karsimaan paljon pois, mutta oikeastaan vain massiivisen myllytaistelun poissalo rassaa mieltä. Muuten tärkeimmät scenet on mahdutettu hienoon seikkailuun lojaalisti ja lähes ilman typeryyksiä (lopun salatunnelikohtausta katsoessa jokainen varmasti löytää yhden raivostuksen aiheen!). Hollyfilminä stoori liukuu välillä vähän turhan hellyttäväksi ja keskiajan likaisuus ym. loogisesti unhoittuu seikkailun tieltä. Nuori ja komea näyttelijäjoukko on yllättävänkin laadukas, ja Gerard Butler jopa onnistuu hollantilaisaksenttinsa ja seikkailutahtonsa kanssa.
Aikamatkan hienoin osa on jälleen (Crichtonin luoma) kulttuuriantropologisten myyttien, huipputeknologian ja seikkailun kohtaaminen. Muinaiseen Englannin ja Ranskan käymään sotaan sekoittuu oivasti legenda tietäjä Edward De Johnesista, skottimiehestä, joka maagisin voimin vaikutti 4.4.1357 käydyn suurtaistelun tulokseen. Donnerin käsikirjoittajat ovat oivasti keksineet ympätä mukaan myös kertomuksen linnan muurille sidotusta ranskalaisneito Lady Clairesta, jonka kohtalo nosti ranskalaiset voittoon. Voitte vain arvailla mikä osuus seikkailijoillamme onkaan tässä historian suurtaistossa…
Aikamatka on täynnä kauniita maisemia ja kovalla työllä toteutettua entisaikojen maalailua. Lopputaistelussa leffa ei yritä imitoida viimeaikojen miekkaryminäbuumia ja elämää suurempia taisteluita, vaan vetää hieman eri linjaa. Tämäkään ei aivan onnistu, sillä elokuva seisoo hetken tyhjän panttina, mutta ero massiivisiin tusinataistoihin sentään vedetään. Jos leffat Jurassic Park tai 13. soturi ovat maittaneet, pidät luultavasti tästäkin. Aikamatka nimittäin jatkaa luonnollisesti niiden viitoittamaa Crichton-suurseikkailujen sarjaa. Tällä kertaa romantiikkaa viljellään Lady Clairen (iki-ihana Anna Friel) ja nykyajasta tupsahtaneen muukalaisen välille tavallista enemmän ja lopun meno Tylerin musiikilla varustettuna on varsin kaunista.
”Ihminen luo oman historiansa” Aikamatka julistaa seikkailujensa keskellä. Se itse tuskin jää historiaan minään suurteoksena, mutta hienona seikkailuna silti. Niille joille tieteisseikkailut eivät yleensäkään toimi, tämä on selvästi pelkkä yliannostus crichtonismia. Täällä suunnalla moinen toimii loistavana piristeenä. Kelpaa nautittavaksi useaan otteeseen.
