Doghouse edustaa Shaun of the Deadin lanseeraamaa kauhukomediatyyppiä, jossa brittiläinen huumori nivotaan yhteen kauhuelementtien kanssa. Näitä elokuvia on alkanut viimevuosina tulla liukuhihnalla. Taso on vaihdellut järkyttävän huonosta, hillittömän hauskaan. Evil Aliens elokuvallaan hitusen mainetta saanut Jake West päätti jatkaa valitsemallaan linjalla. Doghouse edustaakin melko hyvin brittien käsitystä splatterista.
Jätkäporukka päättää lähteä viettämään lomaa syrjäiseen kylään. Porukan tarkoitus on pitää sellainen perus jätkien viikonloppu, jossa ei ole naisia mukana ja olut virtaa hanasta suoraan suuhun. Kaikki ei mene kuitenkaan aivan nappiin, kun he kylään saapuessaan saavat huomata, että jokin on pahasti vialla. Kaikki kylän asukkaat ovat kadonneet jonnekin, ja paikka näyttää muutenkin enemmän aavekaupungilta kuin mukavalta pikkukylältä. Hetken tutkittuaan ympäristöä he huomaavat, että kaikki kylän naiset ovat muuttuneet lihaa syöviksi eläviksi kuolleiksi.
Elokuvan eläviä kuolleita kutsutaan zombirdeiksi, joka onkin varsin osuva nimi heille. Hieno huomata miten itsetietoisia elokuvan tekijät ovat olleet. Alkupuolella sarjakuvakaupan pitäjä vaahtoaa lapsille siitä, miten Evil Deadin demonit eivät ole zombeja. Oikeastaan koko kohtaus kiteyttää hyvin sen, etteivät elokuvan zombirdit ole zombeja, vaan eläviä kuolleita naisia. Virus tarttuu nimittäin vain jostain syystä naisiin. Tätä voisi helposti pitää sovinistisena vihjailuna. Ehkä se onkin sitä, mutta mitä väliä, kun elokuva on muutenkin niin itseään täynnä.
Tämä konsepti sopiikin erinomaisesti miesväen katsottavaksi. Hameporukkaan leffa tuskin uppoaa aivan samalla, kun kaikki elokuvan ”pahikset” ovat naisia. Siksipä näyttelijäkaarti koostuukin lähinnä miehistä. Homma toimiikin hyvin, koska äijät pitävät paketin hyvin kasassa. Etenkin Stephen Grahamin erosta kyyniseksi muuttunut hahmo on hauska. Danny Dyerin itseään täynnä oleva naisten mies on myös karikatyyrisesti ajateltuna varsin onnistunut roolihahmo.
Jätkien kemia on kuosissaan, ja heidän ystävyytensä tuntuu aidolta. Läpät lentävät, mutta ne eivät valitettavasti aina lennä aivan perille asti. Brittiläiseen tapaan huumori on melko kuivaa. Onneksi rinnalle tarjotaan näyttäviä splatter-efektejä, jotka sitten saavatkin hymyn suupielille. Maskeeraus ja gore on muutoinkin elokuvan onnistuneimpia osapuolia. Zombirdit näyttävät sekä kuulostavat hyvältä. Myös verellä läträtään tarpeeksi paljon.
Kokonaisuutena elokuva sisältää pari liian pitkää suvantovaihetta, joissa katsoja alkaa turtumaan ylenpalttiseen zombihäröilyyn sekä päähahmojen päättömään pakenemiseen. Samaisissa kohtauksissa elokuvan keskeiset hahmot sortuvat valtavaan perseilyyn, joka ei ole huvittavaa, saati toimivaa. Naiseksi pukeutumalla voi harhauttaa epäkuolleita naisia. Kuinka kätevää, muttei hauskaa. Loppupuolella asioita kuitenkin saadaan korjattua, ja elokuva muuttuu jälleen mielenkiintoiseksi. Loppuhuipentuma on jopa suloinen kuvaus ystävyydestä sekä sen kestävyydestä äärimmäisissäkin tilanteissa.
