Kylläpä saivat suomalaiset paukutella ylpeydestä henkseleitä ja vihelellä lännen puolelle, kun kulttileffan Die Hardin jatko-osan Die Hard kakkosen ohjaajaksi tuli pohojoisen poika Harlinin Renny. Tai niin ainakin luultiin. Reilun 18 vuoden päästä suomalaiset häpeissään eivät edes muista, että Die Hardista ollaan tehty NELJÄ elokuvaa. Ja se kakkosen ohjasi siis Harlin. “Ai, eikös niitä ollu vain kolme? Ykkönen, Koston Enkeli ja 4.0?”
Osaatte varmasti lukea rivien välistä. Die Hard kakkonen ei ole todellakaan sitä samaa tasoa mitä ensimmäinen oli. Heikkouksia on paljon, ainakin enemmän kuin vahvuuksia. No, mistäpä aloittaisin. Ensinnäkin tärkein osa eli juoni ontuu. Liika ennalta-arvattuus ja kliseily mättäävät. Kerronpa sen kuitenkin teille lyhyesti.
John McClane, (Willis) siis se New Yorkilainen poliisi, joka on aina väärässä paikassa väärään aikaan, kokee kuinka joulun vietto voi mennä täydellisesti pieleen jälleen kerran. Mukana on tällä kertaa taas terroristejä, luonnollisesti siis. Mutta miljöönä ei tällä kertaa ole 40 kerroksinen pilvenpiirtäjä, vaan tuiki tavallinen lentokenttä. Terroristejä johtaa tällä kertaa hiukan pimahtanut everesti Stuart (William Sadler). Terroristien tarkoituksena on vapauttaa Amerikkaan kuljetettava huumeparoni Esperanza. Lisäksi he eivät anna minkään lentokoneen laskeutua, joten tuhannet ihmiset ovat vaarassa lentokoneissa korkealla Washingtonin yläpuolella, myös Holly McClane (Bonnie Bedelia), sillä bensiini alkaa uhkaavasti loppua. Stuartin lisäksi kapuloita McClanen rattaisiin laittaa lentokentän poliisibyrokraatti Carmine Loreno (Dennis Franz), ja salaperäinen erikoisjoukkojen majuri Grant (John Amos). Terroristit ovat huomioineet kaiken, paitsi tietenkin machomies John McClanea jota kohtasi jälleen kerran vaarallinen “deja vu” tunne.
Juoni ei siis ollut kovinkaan sykähdyttävää ja yllättävää, vaan seuraavan kohtauksen pystyy arvaamaan pikaisella katsomisella. Tämän on tainnut myös huomata Harlinin herra, ja on yrittänyt paikata sitä räjähtävällä toiminnalla. Sitä ainakin Die Hard kakkonen on täynnä. Adrenaliinista pulssia nostattavaa toimintaa. Aseet laulavat ja McClane heittää läppää, vähän niin kuin siinä ekassakin. Oli McClanella pari iskevää kommentia. Ainakin lentokentän poliisijohtajan Lorenzolle heitetty kommentti:
“Hei Carmine, kumpi laukaisee metallinpaljastimen ensin. Paska aivoissasi vai lyijy perseessäsi?”
Legendaarisen Yippie – Ki – Yay Motherfucker! -kommentin lisäksi McClanen osuva sananvaihto Lorenzon kanssa, joka kuvastaa John McClanen epäonnea jokaisessa sarjan osassa:
“Sinä olet vain väärä mies, väärässä paikassa väärään aikaan!”
“Elämäntarinani”
Noniin palataanpas kuitenkin itse asiaan. Näyttelijäsuoritukset eivät Willisin suoritusta lukuunottamatta ole aivan samaa tasoa ykkösosan kanssa. Pääpahis William Sadler ei ole yhtä karismaattinen ja tyylikäs kuin ykkösosan Alan Rickman, vaikka yritys onkin kova. Suurin osa näyttelijöistä tipahtaa keskitasolle. Jopa Holly McClanea näyttelevä Bonnie Bedelia. Lorenzoa näyttelevä Dennis Franz on elokuvan yksi harvoista onnistujista.
Die Hard 2 on jatko-osaksi huono, mutta Rennyn leffaksi hyvä. (Riittää, kun katsotte Rennyn muiden elokuvien nimiä). Mielenkiintoinen seikka on, että Harlin on tuonut mukaansa myös suomitunnelmaa. Ulkona raivoava lumimyrsky, moottorikelkkatakaa-ajo ja vielä elokuvan päätteeksi soiva Sibeliuksen Finlandia. Nämä ovat pieniä lisäpisteitä tuovia onnistumisen seikkoja. Kuitenkin Die Hard 2 on selvä pettymys, joka voisi olla parempi kuin kolmen ja puolen tähden arvoinen elokuva. Enempää pisteitä se ei kuitenkaan saa vaikka yrittäisi olla kuinka antelias.
