Astumme taidegalleriaan. Maalaukset edustavat vaihtelevia genrejä ja tyylejä, mutta yleisesti ottaen ne ovat aiheiltaan omituisia tai kolkkoja. Galleriaa esittelee lyhyehkö, toisessa maailmansodassa laskuvarjoukoissa palvellut kahvia siemova ketjupolttaja joka on pukeutunut siististi pukuun. Kyseessä on sarjan isä ja myös käsikirjoittaja Rod Serling. Maalauksien mukana tulee pienehkö episodi aiheesiin liittyen, joiden sävy vaihtelee ironisen mustan humoristisesta surrealistisiin kauhujuttuihin ja kaikkiin niiden välissä.
Yöjuttu on Rod Serlingin toinen antologiasarja ja jokainen tunnin jakso esittää kaksi tai kolme kankaalle vangittua kuvaa. Ohjauksesta vastaavat mm. Steven Spielberg debyyttityössään ja näyttelijäsuorituksia nähdään mm. Joan Crawfordilta, Burgess Meredithiltä, Diane Keatonilta ja John Astinilta.
Viimeksi mainittu huomaakin episodissa “Pamela’s Voice” että taivaan ja helvetin välinen raja on hyvin häilyvä. Jonkun toisen taivas voi olla toisen miehen helvetti. Ja koska Astinin esittämä persoona on murhaaja, on hän helvetissä joka samalla on hänen nalkuttavan vaimonsa taivas.
On mahdotonta sanoa mikä on paras tai huonoin episodi koska niiden sävy ja myös taiteellinen taso vaihtelee, joskin allekirjoittanut piti erityisen paljon Burgess Meredithin tähdittämästä episodista “The Little Black Bag” missä alkoholisoitunut lääkäri saa tilaisuuden pelastukseen, joutuu itsekkyyden uhriksi ja itsekkyyden opastama tuttavuus töpeksii dramaattiseksi tarkoitetun demonstraation tavalla joka pistää hykertelemään mustasta huumorista. Koomisena huipentumana on “Professor Peabody’s Last Lecture” missä asianmukaisesti nimetyt opiskelijat todistavat omalaatuisen professorin luennon Suurista Muinaisista, saa kerrassaan kammottavan käänteen mikä episodin sävy huomioiden on hysteerisen hauska.
Kokonaisuutena Yöjutun ensimmäinen kausi on erinomainen antologiasarja ja kyseistä taidemuotoa parhaimmillaan. Jatkumon puute mahdollistaa taiteelliset kokeilut ja toteutus pysyy johdonmukaisen korkeana. Tehosteet toimivat kun niitä on käytetty, ja erityisenä bonuksena voi sanoa että Tom Wrightin maalaukset eivät ole mitenkään huonoja.
Erinomainen antologiasarja jolla on kaikki genrensä edut puolellaan ja onnistuu myös välttämään suurimman osan sen heikkouksista, mutta ei suinkaan kaikkia. Silti täyttä timanttimateriaalia.
