Ihmeneloset kuulostaa nimenä joltakin keltaisen lehdistön otsikolta, jonka viereen olisi läiskäisty onnellisen äidin ja neljän kaksipäisen vauvelin kuva. Kiltti ihminen voisi sanoa, että kyseessä on loistavan media- ja yhteiskuntakriittinen elokuva, joka pureutuu kahteen aikamme ongelmaan: median ja rahan valtaan. No, voihan asian niinkin nähdä. Mutta. Jos Ihmenelosia ei ala katsoa muuna kuin harmittomana viihdepaukkuna, se ei taatusti myöskään näitä syvällisempiä aatoksia tule katsojalleen tyrkyttämään. Etusijalla ovat ihmeelliset voimat, jotka neljä tiedehenkilöä ja yksi bisnesnero saavat avaruusmatkallaan.
Siis avaruusmatkalle. Päähenkilöiden tähtiretki päättyy tylysti onnettomuuteen. Viisihenkisestä poppoosta bisnesnero (McMahon) on ketkuin, joten hänestä on tuleva onnettomuuden jälkeen ketkun lisäksi tappavan paha. Matkan neljä muuta jäsentä muuttuvat kukin samaan tapaan; fyysinen, kaveriensa tukena ja suojelijana hilluva heebo (Chiklis) kehittyy tyypiksi, joka on kuin kävelevä kivimuuri. Kaikkein pitkäjänteisin ja pehmoin jäpikkä (Gruffudd) löytää itsestään kyvyn venyä kuin kumiukko. Rämäpäisin tyyppi (Evans) oppii muuntumaan soihduksi ja joukon naisesta (Alba), hänen siskostaan, tulee näkymätön kuin niistä tunteista, joita neidon suuri rakkaus (se venyvä äijä) ei sitten millään ota huomatakseen. Leffassa nähdään, miten nelikko (tai viisikko) ryhtyy hyödyntämään uusia voimiaan ja miten suuri yleisö on valmis vastaanottamaan moiset mutantit.
Ihmenelosten huumori on rauskaa kuin maitonäkki. Elokuvassa on tarpeeksi hauskaa läppää, jotta filkan puutteet eivät jää painamaan liiaksi. Koska supersankareita on kolme enemmän kuin Hämähäkkimiehessä, leffa nousee tietyllä tasolla sitä kiinnostavammaksi. Toisaalta pahiksia nelikolle annetaan vain yksi, joten tarinan kulku on jo alussaan kaikkea muuta kuin mysteeri. Jännitystä haetaan vain siitä, miten tämä pahus päihitetään. X-Meninkään porukkaa neloset eivät hakkaa. Ja Sin Cityn kaltaiset sarjakuvafilmatisoinnit painivat tietenkin vähintään kolmea luokkaa ylempänä kuin tämä. Vaikka pitäähän kevyttä purkkaviihdettäkin olla… Siis sellaista, jossa esim. pukuheebo heittää kämmentietokoneestaan esiin 3D-slideshow’n (näkisi vaan senkin ajan, jolloin jossain Palmissa olisi niin paljon tehoja…) ja tarinan opetus väännetään oikein kaksin käsin romumetallista.
Sarjakuvafilmatisointina Ihmeneloset on kuitenkin lopulta aika symppis tapaus. Hyväntahtoista supersankaristooria kannattelevat suhteellisen tuntemattomat näyttelijät. Jessica Alba yllätti allekirjoittaneen täydellisesti näkymättömänä naisena. Alba onnistui nimittäin tällä erää kaivamaan itsestään esiin muutakin kuin niitä mutristeluja, joita hänen tähdittämänsä tv-sarja Dark Angelkin oli enemmän kuin puolillaan. Tai sitten neitokaisen blondatut kutrit toivat hänen performanssiinsa jotakin uutta.
Leffan toinen ilmeinen tähti on Michael Chiklis, jonka miehekkyys puurtaa itsensä läpi jopa megalomaanisesta Möykky-kostyymista. Siinä on jätkä, jolta reilun jokamiehen esittäminen käy kuin hammaslääkäriltä plakin poisto. Muut esitykset ovat paljolti sitä, mitä saattaa odottaakin. Ioan Gruffudd venyy ihan kivasti ja vaikka idea joka paikkaan venyvästä miehestä onkin varsin… kiehtova, hänen tekaistun harmaat ohimonsa vain korostavat kokonaisuuden keskinkertaisuutta. Chris Evansin Johnny Storm on niin perinteinen hurjastelija ja Julian McMahonin luoma Von Doom niin tavanomainen ilkimys, että koko elokuvan tekijäporukkaa voisi syyttää näkemyksen puutteesta. Mutta raaskiikohan tuota, kun itse vanha pappara Stan Lee on valvonut hahmojen kehittelyprosessia. Lee jopa tekee pienen puheroolin posteljoonina. Niinpä. Sen verran hyvälle mielelle Ihmeneloset jätti, ettei sitä helposti keskivertoa huonommaksi tekeleeksi voi väittää.
