Meidän suomalaisten oma Hollywood-ikoni Harlinin Renny halusi vääntää oman versionsa Tappajahaista. Tietenkin Rennymäiseen tapaan tarinaa oli muutettava enemmän järisyttävämmäksi. Mitäpä jos laittaisimme keskelle syvää sinistä merta tutkimuskeskuksen, jossa kansikuvakiiltomaiset tutkijat muuntelisivat jättiläiskokoisia haita löytääkseen lääkkeen altzheimerin tautiin? Ja lisäksi vielä laitaisimme mukaan “pikku” onnettomuuden, jotta hait pääsisivät valloilleen ja alkaisivat jahdata tutkijoita? Uulalaa, siinäpä vasta elokuva. Eikun vain vajaa 80 milliä hynää pömpeliin, sekä laajasti erikoistehosteita ja kliseitä niin pätkä on valmis. Näin ajatteli luultavasti Rennypoika ennen elokuvan tekoa. Ja no, ajatuksia soveltaen lopputulos ei ole aivan sitä parhainta a-luokkaa.
Deep Blue Sea on Hömppäviihdettä isolla hoolla. Mitään järkeä tai realistisuutta on turha mennä hakemaan, sillä niitä ei vaan yksinkertaisesti ole. Jo pelkkä juoni kuulostaa siltä perinteiseltä mambojamboteknomäiskeeltä, jossa naiset heiluvat letti auki, avonaisine kauluksineen litimärkinä kauhusta kirkuen, kun iso paha hai tulee vauhdikkaasti perässä. Vauhtia tästä mäiskepätkästä ei puutu. Renny ei ole turhaan kursaillut kustannusten kanssa ja on luultavasti heittänyt hiiteen ohjekirjat, jossa määrätään käyttämään toimintaa elokuvissa säästeliäästi. Välillä meno menee jo niin reilusti hömppäviihteen puolelle, että oksat pois. Ainakin katsoja saa nauraa epärealistisuuksille ja viihtyä katsellessa muka-coolien tutkijoiden menoa.
Näin jälkikäteen mietityttää, miksi ihmeessä Samuel L. Jackson vaivautui tähän projektiin mukaan. Tietenkin samppamaiseen tapaan näyttely on karismaattista, mutta kokonaisuutena Sampan roolihahmo on aivan turha. Muutamat tieteislöpinät ja se oli siinä. No ehkäpä Renny houkutteli Sampan mukaan näyttämällä suurta rahasäkkiä, kuka tietää? Ja ehkäpä Sampan kasvot painettiin mainosjulisteisiin, jotta Rennyn nimi ei näkyisi liian suurena. Rennyn nimihän voisi karkoittaa maksavat asiakkaat tiehensä. Muut näyttelijät ovat melko tuntemattomia, jotka keikaroivat kameran edessä ylidraamattisine eleineen. Vielä laiheliiniltä (huom: viisi vuotta ennen Punisheria) näyttävä Thomas Jane on saanut sankarin viitan ylleen ja yrittää esittää päivän pelastavaa superheroa, jolla on hymy tiukassa ja vaatteet niukassa. Räp-artistina paremmin tutuksi tullut LL Cool J on “supercoolin” kokin roolissa. Ja sattuuhan se kokkimme olemaan vielä pappikin. Ou jea, ja Jeesuksen oppeja saarnaten ja verenhimoisia killerhaita mätkien homma etenee liukkaasti eteenpäin.
Tusinakirjoittajien Donna Powersin, Wayne Powersin ja Duncan Kennedyn käsikirjoitus ei ole päätä huimaavaa sanailun neroutta vaan simppeli parin sivun nivaska, jota on käytetty mitä luultavammin vessapaperina. Toimintakohtaukset improvisoidaan, ellei jopa koko elokuva ollut alunperin improvisoitua. Onneksi sentään jotain kehuttamisen aihetta vahingonilon ja viihdyttävyyden lisäksi elokuvasta löytyy. Nimittäin Trevor Rabinin säveltämä mahtipontinen musiikki kuulostaa komealta, ja lisää tuntuvasti intensiivisyyttä jokaiseen kohtaukseen.
Kokonaisuutena Deep Blue Sea on yliampuvaa hömppäviihdettä, jota katsoessa voi olla hyvillä mielin vahingoniloita Rennyn ns. saavutukselle. Järkeä ei löydy, mutta viihdyttävyyttä sitäkin enemmän.
