Vapaan maailman mukavuuksiin tottuneen nykyihmisen voi toisinaan olla hyvin vaikea käsittää läpeensä korruptoituneen ja mädän totalitaarisen yhteiskunnan ikeessä elävien lajitovereidensa kokemaa henkistä ahdinkoa sen enempää nykyisissä kuin kylmän sodan ajan sosialistimaissakaan; muuan vanha kasku Stalinista keräilemässä leirikaupalla itsestään kertovia vitsejä kertonee jotain viestinnän sekä ajatustenvaihdon mielekkyydestä ainakin rautaesiripun itäisellä puolella. Vaikka Isä aurinkoisen kuolema jättikin tämän kärsimysten ja ruumiskasojen täyttämän perinnön vapaamielisempien pyrkyreiden ja idealistien haltuun, oli vanha järjestelmä vielä lyhyen vapauden ajankin edelleen olemassa, joskin hetkellisesti kertaluokkaa laimentuneemmassa ja seestyneemmässä muodossa.
Milan Kunderan klassiseen romaaniin perustuvan elokuvan päähenkilö on yksi tämän nimenomaisen turmiollisen järjestelmän sattumanvarainen uhri. Opiskelijavuosinaan tämä meni kirjoittamaan paperille poliittisesti epäkorrektin vitsin erinäisistä tulipunaisen aatteen historian merkkihenkilöistä. Rangaistuksena vääristä mielipiteistään nuori mies erotettiin niin puolueesta kuin yliopistostakin, mikä sosialismin aikaan tarkoitti erityisen kurjaa kohtaloa järjestäytyneen yhteiskunnan pohjalla. Vapauduttuaan vuosikausien pakkotyöstä entinen vanki huomaa kelpaavansa vain likaisimpiin ja vaarallisimpiin tehtäviin tämän vihamiesten ja ilmiantajien porskuttaessa kuin mitään ei olisi koskaan sattunutkaan.
Lopulta katkeruus ja viha entisiä opiskelijatovereita kohtaan vie voiton yhteiskunnan vihollisesta, tämä päättää kostaa entiselle ystävälleen mahdollisimman verisesti viettelemällä tämän kauniin vaimon niin julkeasti kuin suinkin mahdollista. Sosialismia ja totalitaarista yhteiskuntaa armotta kritisoivana teoksena myös Zertin eli Pilan päähenkilö on lähempänä traagista hahmoa kuin suurta rikollista neroa: kovan elämän kyynistämä ja nujertamana oman elämänsä vanki on vain läpimädän ympäristönsä likaama ja turmelema jokamies, jolta on viety kyky tuottaa maailmaan hetkeä kestävämpää iloa – edes yhtä ainutta vilpitöntä vitsiä. Lopussa sen enempää tarinan rikolliset kuin sankaritkaan eivät saa haluamaansa oikeutta – katkeran miehen kostonhimo vain onnistuu tuhoamaan tieltään ihmisiä, jotka eivät ole tehneet tälle mitään pahaa varsinaisen pahan jatkaessa vastakin valitsemallaan tiellä.
Täysin uudenlaisen ulottuvuuden Milan Kunderan romaanille sekä Jaromil Jirešin raudanlujalle adaptaatiolle antaa vuonna 2008 erinäisissä medioissa levinnyt paljastus Kunderasta salaisen poliisin ilmiantajana. Kundera itse kiisti syytökset, onpa uutisen julkaisseita medioitakin arvosteltu vuosien varrella löyhästä sensaatiojournalismista, mutta ilmiannosta ja yksilön kokemasta vainosta kertovaa elokuvaa on tällaisen tiedon pohjalta mahdotonta enää nähdä samoin silmin kuin ennen. Sosialistimaissa ei ollut lainkaan tavatonta kiristää ihmisiä vakoilemaan ja ilmiantamaan lähipiiriään mielivaltaisen vankilan ja kidutuksen uhalla, Kundera joutui itsekin kärsimään poliittisista näkemyksistään. Silkan yhteiskuntakritiikin lisäksi Pila saattaakin siis olla kertomus tekijänsä kokemasta katumuksesta.
Vähän hitaasti alkava elokuva kuvattiin niinkin jännittyneissä tunnelmissa kuin Prahan kevään ja Varsovan liiton panssarivaunujen vyöryn aikaan. Ehkä lopputulos siksi tuntuukin aikakauden tuotokseksi poikkeuksellisen kolkkotunnelmaiselta ja jännittyneeltä, onpa mukaan eksynyt muutama näpsäkkä piikki isovenäläistä aggressiopolitiikkaa ja Sosialististen neuvostotasavaltojen liiton isällistä kaitselmusta kohtaan. Uudistuneen Tsekkoslovakian patastalinistiset vallanpitäjät eivät olleet Kunderan ja Jirešin teoksesta lainkaan mielissään, mistä mokomalle seurasi pannatuomio kunnes sosialismin liekki joskus sammuu tai aurinko nousee lännestä, kumpi sitten ikinä sattuisikaan materialisoitumaan ennen toista.
