Tulevaisuus: iso kaupunki täynnä vastakohtia. Ihmisiä ja robotteja, rikkaita ja köyhiä, jenkkijazzia ja japanilaisia piirroshahmoja. Sympaattiset robotit tekevät rankan duunin puolestamme, joten ihmisille jää entistä enemmän aikaa juonimiseen. Pohatta Duke Redillä sitä on ollutkin muhkeasti – mies kehittelee kaikessa rauhassa mahtiasetta maailman tuhoamiseen.
Tezukan Metropolis-sarjakuvan samannimisessä animefilmatisoinnissa Rintaron visuaalinen staili on paikoitellen mielettömän kaunista katseltavaa. Jo alkumetreiltä lähtien huikeat suurkaupunkivisiot tekevät vaikutuksen. Animaatio on hyvää, yksityiskohtia löytyy oikein kiitettävästi, ja esimerkiksi keskivaiheilla nähtävä lumisade tekee leffasta kuvallisesti todella nautittavan. Vähäisemmäksi ei jää siltikään Metropoliksen äänipuoli – alkuperäisraidan ääninäyttelijät istuvat hahmoihinsa mainiosti, ja musavalinnat ovat mahtavia. Filmissä kuullaankin yllättäen runsaasti jatsia… ja se toimii (!) Lopputapahtumien nerokas biisivalinta on syvä ja selkeä kumarrus Kubrickin Tri. Outolemmelle.
Muutenkin elokuvassa on runsaasti viittauksia vanhoihin klassikkopläjäyksiin, huomattavimpana Langin mykkäleffa (jälleen nimeltänsä Metropolis), josta koko sarjis saikin aikoinaan inspiksensä. Raina on siinä mielessä hiukan kuten vaikkapa Tarantinot: klikkejä muihin elokuviin ei tarvitse tietää välttämättä ollenkaan, mutta niiden bongailu rikastuttaa entisestään filmin tarjoamaa elämystä.
Filkka ei kuitenkaan yllä korkeampaan pistemäärään jonkinasteisen ennalta-arvattavuutensa takia. Juonellisesti mitään erityisen repäisevää ei tapahdu, vaikka dialogi ja kerronta ovatkin kondiksessa. Siltipä, Metropolis on tehty niin suurella sydämellä ja viihdyttäväksi katsoa, että olisi vain itsensä huijaamista antaa moisen häiritä paljoa. Lisäksi kuva esittää katsojalle päteviä kysymyksiä pureskelematta niitä itse liikaa. Ennakkoasenteet nurkkaan – tässä kuvan, äänen ja kerronnan riemuvoitossa on potkua vaikka muille jakaa.
