John Kramer (Tobin Bell) sairastaa aivosyöpää ja se on paha. Vertaistukiryhmässä hän saa kuulla uudesta ja tehokkaasta hoidosta ja sen toimittaa tohtori Cecilia Pederson (Synnøve Macody Lund) ammattitaitoisesti. Sattuman oikku kuitenkin paljastaa että kyseessä oli paitsi rahallisesti kallis menetys myös törkeä, useita huijareita työllistänyt huijaus ja “hoidolla” parantunut Henry Kessler (Michael Beach) on vasta ensimmäinen linkki ketjussa. Petkutettu John Kramer on niin vihainen, että viskaa lahjaksi tarkoitetun tequilapullon seinään ja huijareiden suureksi tuskaksi hänen sivuharrasteensa on olla Jigsaw-tappaja ja hän saa idean laittaa huijarit peliin joka on niin tärkeä että ääntäkin on kohotettava. Tietenkään Kramer ei operoi yksin ja apuna ovat Amanda Young (Shawnee Smith) ja eräs etsivä (Costas Mandylor) jonka hän tuntee. Jigsaw aloittaa hyvin henkilökohtaisesti hallinnoidun pelin.
Yhdeksän aikaisempaa elokuvaa John Kramerin, tuotantopossen ja hengellisten seuraajien edesottamuksista ovat kertoneet että ne ovat meikkiefektisekvenssien tahdittamia juonintajännäreitä joiden kronologia on katkonainen. Kevin Greutert on ohjannut niistä jo kaksi ja kolmas lisäys rikkoo kaavaa ollen lähimpänä juuri sitä mikä aloitti sarjan: suljetun tilan ja yhtenäisen ajan jännäri ja jatko-osien mielikuvituksellinen verisyys antaa maustetta. Se että leffa sjoittuu koko sarjan alkupäähän luonnollisesti kertoo että John Kramer pelaa oman pelinsä voittoisasti, mutta mukana on jopa yksi voittaja ja eloonjääneitä Kramerin ja apurien lisäksi, joten loppu on jo alkutekstien alkaessa selvillä, mutta polku miten siihen saavutaan on hämärän peitossa.
Tobin Bellin isompi ikä antaa vaikutelman erittäin huonovointisesta miehestä jonka mieli leikkaa kuin partaveitsi. Koneiden ja vielä enemmän ihmisten suhteen tarkkanäköinen Kramer on vakuuttava mörkö ja kahdeksan elokuvaa on rakentanut John Kramerin armottomaksi, mutta harvat moraalistandardinsa lujasti pitäväksi ja tämä pitää ilkeän apurin kurissa personansa voimalla. Shawnee Smith pääsee näyttämään kuinka pirullisen häijy Amanda Young ja tämä on yhä kireä kuin viulunkieli ja suorien ratkaisujen ystävä. Huomattava on että huijareita johtavaan Ceciliaan verrattuna John Kramer on moraalisuuden esikuva sillä hän ei petkuta ihmisiä kömpelöillä erikoisefekteillä eikä kitke murjottuja apureita saaliinjaosta. Synnøve Macody Lund on ystävällinen ja ammattitaitoinen, mutta paineen alla tämä puristuu häikäilemättömyydellään kerskuvaksi pelkuriksi joka jopa yrittää turvautua dramaattiseen ironiaan. Muut huijauskoplan jäsenet ovat vähemmän mutkikkaita henkilöinniltään, sillä näiden työ on huutaa kurkku suorana, kantaa meikkiefektejä ja olla lyhyesti sanoen ohuita kätyreitä.
Meno perustuu hyvin paljon jännityksen luomiseen ja raatolukukin pysyy erittäin alhaisena verisen kauhuelokuvan genre huomioiden, mutta jokainen kuolinkohtaus on herkullisen täsmällisesti toteutettu. Suurena harmina yksi niistä on liiankin yliampuva Allekirjoittaneen mieleen. Se ryppy poislukien John Kramerin toipumismatka Meksikoon ei tarjonnut hänelle toivottua parantumista, mutta palkintorahat voitetusta pelistä menivät oikeaan osoitteeseen ja katsojat saavat pari tuntia jännitystä, pari mielikuvituksellista efektisekvenssiä ja kun Charlie Clouserin tahdit pamahtavat korviin tietää että John Kramer ei koskaan tee peliä mitä hän ei ole valmis pelaamaan itse. Koko elokuvan olemassaolo Tobin Bellin soolona haiskahtaa tarpeettoman varovaiselta, mutta meno on onneksi korkeatasoista.
