Agatha Christien veroista juonenkehittelijää ei ole koskaan ollut ja tuskin tulee olemaankaan. Siitä todistuskappaleena sellaiset teokset kuin Kymmenen pientä neekeripoikaa, Kuolema Niilillä ja Idän pikajunan arvoitus monien muiden joukossa. Upeat rikostarinat suorastaan huutavat päästä filmatuksi valkokankaalle ja niin niitä onkin filmattu, enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi. Tämä Sidney Lumetin filmiversio Idän pikajunan arvoituksesta on kuitenkin ehdottomasti Christie-filmatisointien kärkiluokkaa, ehkäpä jopa paras.
Tarina on maailmankuulu suljetun tilan mysteeri ja pääosassa on Christien kuuluisin salapoliisi Hercule Poirot; Poirot matkustaa ylellisessä Idän pikajunassa seuranaan mitä sekalaisin seurakunta amerikkalaisesta leskirouvasta ruotsalaiseen lähetyssaarnaajaan ja venäläiseen ruhtinattareen. Juna kuitenkin jää jumiin lumeen ja kuinkas ollakkaan… yksi matkustajista löytyy murhattuna! Poirotilla on nyt kova pähkinä purtavana, mutta lopuksi hän esittää ratkaisun, joka on mestarillinen älynväläys niin Christien tuotannossa kuin koko rikoskirjallisuudessakin.
Dekkareiden ja pukudraamojen ystäville (sijoittuuhan raina jazzahtavalle 30-luvulle) Idän pikajunan arvoitus on todellinen MUST SEE, mutta vaikkei välittäisi kummankaan tyylisistä elokuvista, tämä teos kannattaa katsoa. Se nimittäin sisältää sellaisen määrän kaikkien aikojen näyttelijälegendoja, että samanlaista rooliluetteloa ei monessa filmissä näe. Lauren Bacall varastaa show’n tyrannimaisena rouvasihmisenä, Wendy Hillerin venäläisaristokraatti uhkuu vaikutusvaltaa sekä menneen maailman loistoa ja Sean Connery hauskuuttaa temperamenttisena skottieverstinä. Samoissa piireissä pyörii myös Vanessa Redgrave, John Gielgud ja Jean-Pierre Cassell. Albert Finney loistaa Poirotina, vaikka jääkin seuraajiensa Peter Ustinovin ja David Suchetin varjoon.
Näyttelijäkaartiin kuuluu myös kaikkien aikojen paras näyttelijä Ingrid Bergman ja hänen suoritukselleen tässä elokuvassa voi ja pitää omistaa oma kappale. Hän voitti Oscarin performanssistaan ruotsalaisena lähetyssaarnaja Greta Ohlssonina ja vaikka juuri tuosta Oscarista on käyty keskustelua puolesta ja vastaan vuosikausia, on hän sen ehdottomasti ansainnut. Bergman nähdään valkokankaalla alle kymmenen minuuttia, mutta silti hän onnistuu tekemään koko filmin parhaan näyttelijäsuorituksen tasapainottelemalla komiikan ja tragiikan rajalla, tehden Gretasta samalla hassahtaneen ja hauskan, mutta myös säälittävän ja sympaattisen. Sanoivat kateelliset mitä tahansa, Ingrid Bergman oli Oscarinsa ansainnut!
Pahaa sanottavaa ei tästä mestariteoksesta löydy, mutta kunniamaininnan voi antaa puvustuksesta ja musiikista.
