Onpas Washington ihmeen vihreäsävyinen. Tujauksella sinistä, jos en ole väärässä. Lehdet ovat vihreitä, talot ovat vihreitä ja ihmiset ovat vihreitä. Aivan kuin Roger Deakinsin pioneerityö värien digitaalisessa ehostamisessa olisi vaikuttanut nykyaikaiseen elokuvaamiseen. Entä mitä ovat nämä tietokoneet, mitä kaikki käyttävät? Nyt niillä ehkä löytääkin jo vetoketjun pisuaarilla! Kyllä, Die Hard on saapunut 2000-luvulle, eivätkä erot ole pelkästään kosmeettisia. Viittäkymmentä puskeva John McClane (Bruce Willis) on entistäkin enemmän ulalla nykajasta, nörtti pilkkaa tämän vanhentunutta musiikkimakua ja se, joka hallitsee tietoliikennettä, hallitsee maailmaa. Neljännen Die Hardin koukku on selkeä: dinosaurus uudessa ajassa. Jääräpäinen alkukantaisuus ottaa mittaa internet-ajan mittavasta arsenaalista.
FBI pyytää John McClanea pidättämään hakkerin (Justin Long) epäiltynä tietomurrosta. McClane on jälleen “mies väärässä paikassa väärään aikaan,” kun hakkerin asuntoa aletaan tulittaa. Selvittyään varhaisesta pinteestä McClane toimittaa hakkeria Washingtoniin isoilleherroille, kun liikenne äkillisesti sekoaa. McClane ja hakkeri lähtevät itsenäisyyspäivän kaaoksessa jäljittämään Thomas Gabrielin (Timothy Olyphant) johtamia huippurikollisia ja tulevat toteamaan IT-taitojen väärinkäytön voiman. Aiempiin osiin elokuvaa sitoo McClanen ikuinen riesa: perhe vaarassa.
Yksi esitys Die Hard 4.0:n perustavista heikkouksista on sen ohjaaja suhteessa Die Hardia määrittäneisiin aiempiin ohjaajiin: Len Wiseman on action-ohjaaja. Ensimmäisen Die Hardin ohjastanut John McTiernan on action-ohjaajaksi profiloitunut teatteritaustainen ohjaaja. Wiseman ei ole missään nimessä kyvytön tirehtööri; ainoastaan rajoittunut. McTiernan taas tietää, että toimivan actionin takaa toimivat hahmot. Toimivia hahmoja ei puolestaan synny, jos he eivät ehdi vakiintua ruudulla yhtään pidempään. Kun Wiseman on puikoissa pelkät keskustelukohtauksetkin saatetaan leikata levottomaksi silpuksi tai kuvata muuten vain kamera tarpeettomassa liikkeessä. Die Hardin on vallannut Bayn syndrooma – Hollywood-auteur Michael Bayn mukaan nimettynä. Hektinen leikkaaminenhan ei välttämättä vähennä ruutuaikaa, mutta onhan tuo vauvojenkin kanssa todistettu, että jos objekti häviää näkökentästämme, niin käsitys sen pysyvyydestä hajoaa. Esimerkki on kärjistetty, mutta ei täysin vailla pohjaa. Samalla voi huomata, että kaksituntinen vilahtaa kyllä vaivatta ohi useaankin kertaan, mutta ainoastaan siksi, ettei siitä muista koskaan mitään. Ohjaaja ja tuottajat tietty retostelevat, että Die Hard 4.0:n leikkaamaton DVD-versio palauttaa fanien mieliksi elokuvaan sen väkivaltaisen sisällön, vaikka oleellisempaa olisi tuoda ihan vain pidempiä otoksia. Tai ehkä jotain näyttämään, miksi Thomas Gabriel on paha jätkä, eikä vain Kevin Smithiä kertomaan, miksi Thomas Gabriel on paha jätkä.
Bruce Willisin tunnistaa edelleen John McClaneksi; pahasuiseksi ja moninpuolin rajoitteiseksi sankariksi, joka todistaa, ettei tekojen hyvyyttä mitata kiitoksilla. Jotkut palikat eivät kuitenkaan sovi paikkoihinsa Die Hard-kaanonin Tetriksessä: missä on se McClane, jolle pelkkä krapulakin oli itsepintainen vaiva? Missä on se todellisuus, jossa vain luodin nirhaisukin herätti pelonsekaista kunnioitusta käsiaseita kohtaan? Entä mitä sanoisi paloletkussa Nakatomi Plazan katolta hypännyt McClane, jos tietäisi pakenevansa rekalla AV-81-hävittäjän ohjuksia sortuvalla eritasoliittymällä? Ilman muuta arkipäiväisellä rentoudella, koska mitä vahinkoa siinä nyt voisi käydä. Die Hardien sarjaa ei toki pidä erehtyä luulemaan realistiseksi meidän maailmamme standardeilla, mutta omassa toimintaelokuvien universumissaan ne ovat aina voineet ylpeillä kosketuksellaan ihmiskokemukseen. Toki McClane sanoo kertaalleen olleensa peloissaan nyhvölle apurilleen, mutta on kokonaan eri asia myös demonstroida pelko; esimerkiksi ilmeinä ja hätänä. Kyberaikakauteen siirtyneestä sarjasta voisi luonnehtia, että se on John McClanen upgrade. Die Hardille se on vain downgrade.
Justin Long McClanen aisaparina lisää elokuvalle tarinallista arvoa, vaikkakin buddy cop -elokuvien perinteessä on täysin selvää, mitä seuraa, kun kaksi yhteistyökyvytöntä yksilöä ajautuvat kimppaan. Uutta tämä ei ollut edes Die Hardien omassa sarjassa Samuel L. Jacksonin venyttäessä pääkaksikon skismoja jo lähes ratkeamisrajoille, saati sitten laittaessa sumppuun vielä Tappavan aseen, 48 tuntia, Keskiyön paon sekä pari tuhatta muuta kyttäkamuleffaa. Longin esittämä Matt Farrell edustaa kuitenkin varsin napakasti törmäyskurssia uuden ja vanhan maailman arvojen välillä. McClane on useammin kuin kerran ymmällään hakkerin neuvokkaista ratkaisumenetelmistä, jotka tämä itse olisi rankonut nyrkeillään. Tarve sidekickille on siis vähintäänkin käytännön tasolla oikeutettu, mutta McClanesta näkee, että aasillekin uppoaa jotain päähän.
Thomas Gabrielin rooli on tyystin Timothy Olyphantin harteilla, sillä mitä piirteitä hahmolle ikinä onkaan kirjoitettu, Wiseman tarjoaa niiden esittelemiselle ruutuaikaa täpärästi. Olyphant noudattaa kahden rooleillaan herkutelleen brittiläisen teatterinäyttelijän jälkeen selvästi totuudenmukaisuuteen pyrkivää tulkintaa; sellaista, jossa ei tehdä numeroa itsestä, vaan täytetään oma funktio yhtälössä. Steven E. de Souzan salaisuus Hans Gruberin menestykseen oli väitetysti kirjoittaa tämä kuin kirjoittaisi itse sankaria. Mikäli Thomas Gabrielissa on ripettäkään samaa ideaa, on pieni ihme, että Olyphant saa tähän punnerrettua edes pientä persoonallisuutta ja uskoa omasta oikeamielisyydestään.
Alkuperäinen Die Hard – vain kuolleen ruumiini yli toi vaatimattomasti koko toimintaelokuvan konseptin moderniin muotoonsa. Kaksi jatko-osaa välissä ehtivät tietysti topata originaalin jättämiä suuria saappaita, mutta Die Hard 4.0:n keskeisin kontribuutio sarjalle on tuoda näyttäviä tapoja pudota korkealta. Se on saavutuksena hailakka, joskin kielikuvana osuva.
