The Stoning on kannanotto islam-valtioiden tilaan ja jatkuviin ihmisoikeusrikkomuksiin. Elokuvassa kuvataan hyvin kiinteästi naisiin kohdistuvaa väkivaltaa ja luodaan kuvaa Iranin, Afganistanin ja arabivaltioiden tilanteesta. Dokumentaarisiakin piirteitä omaavassa tarinassa näytetään tapahtumat jyrkästä tuomitsemisesta aina kuolemantuomion toteuttamiseen.
Tarinan päähenkilö on amerikkalainen Catherine Mulligan (Cheyenne Rushing), joka rakkautensa sokaisemana on nainut iranilaisen Hamid Majidin (Luk Plyes). Ulkomaalaisvihainen isä ei kuitenkaan tahdo poikansa naivan “amerikkalaista huoraa”. Avioliitosta tulee tosi asia ja isä Majidi ottaa ohjat käsiinsä – hän keksii, että naisen salaisuuksien kertominen sharia-tuomioistuimelle auttaa hänet saamaan tämän pois poikansa elämästä. Alkaa liikkua huhuja, että Catherine Majidi olisi raiskattu ja hän olisi tehnyt abortin – mitkä paljastuvat lopulta tosiksi. Catherine pidätetään ja viedään vankilaan, jossa hän saastaisessa sellissään odottaa tuomiota. Häneltä riistetään huntu ja vankilanjohtaja toteaa, ettei hän ole enää minkään arvoinen. Allah on kääntänyt selkänsä Catherinelle.
Nuori amerikatar saa tuomiokseen 25 raipaniskua ja vuoden vankilaa. Tuskastuttavan läheltä kuvattu ruoskintakohtaus ja Catherinen kanssa samassa vankilassa olevan naisen kivitys näytetään verisinä ja raakoina, mitään peittelemättä. Kivityskohtaukset tuovat mieleen Mel Gibsonin ohjaaman Passion of The Christin sadismin riemussa virnuilevat roomalaisssotilaat. Kivittäjät ovat innoissaan tehtävästään ja viskovat kiviä hullunkiilto silmissään, suut ammollaan ja kroppa ison koiran innolla nykien.
Catherinen mies, Hamid, ei kuitenkaan missään vaiheessa halunnut vaimolleen mitään tuomiota. Hän päättää tukkia uhmakkaan isänsä suun. Hän ottaa serkkunsa mukaan ja masinoi haastavan kidnappauksen saksalaiseen hotelliin, jossa isä Majidi on kokouksessa. Vaimentimet rullataan aseiden piippuihin ja veri lentää. Kaappauksessa ja siitä syntyneessä televisioinnissa tapahtuu kuitenkin elokuvan yllättävä käännös huonompaan – halvan ja tylsänoloinen kaappaus ja myöhemmässä vaiheessa panttivankitilanteen ylläpitäminen eräässä järvenrantamökissä tuo mieleen lähinnä C.S.I:n, eikä Iranin naisten tilaa kuvaavan tragedian. Catherinen asianajajan rooli tuntuu turhalta, kun mies uskottelee Catherinelle turhuuksia ja vakuuttaa Hamidille puhelimessa, että pian Catherine on vapaa. Juristiherra puhuu paljon turhaa tekstiä, eikä tämän näyttelijä tuntunut yhtä eläytyväiseltä kuin Catherinen. Myös Hamid jää etäiseksi hahmoksi.
Catherine Mulliganista voi löytää paljonkin jeesusmaisia piirteitä. Hän pelkää ja osoittaa pelkonsa, mutta kaiken pahan keskellä hän haluaa silti osoittaa Hamidille rakkautensa. Catherinesta muodostuu elokuvassa pyhimys ja marttyyri, joka saa suuret massat liikkeelle. Rauhallisena ja hiljaa farsilaisia lauluja laulaen hän istuu kivisen sellinsä lattialla ja tuntuu hyvin koskettavalta, inhimilliseltä hahmolta. Rushing tekee kauniin ja vahvan roolin, joka nostaa tunteet pintaan katsojillaan. Muut hahmot jäävät suht etäisiksi, paitsi Catherinen vankilatoveri (Özay Fecht), joka katsoo Catherinen kärsimystä vierestä ja antaa viisaat sanansa nuoren amerikkalaisen tueksi. Fechtin hahmossa vaikuttaa myös näyttelijän voimakaspiirteiset kasvot, joista paistaa huoli, ikävä ja pelko.
Elokuvan musiikki on tyylikästä, ei vaikuttavaa, mutta tyylikästä. Parhaiten jäivät mieleen soimaan loppupuolella hymistyt raidat, mm. teloitushetken musiikki. Miljööt tuntuivat hyvinkin iranilaisilta kuivine hiekkoineen ja halkeilleine kivineen, vaikka kuvauksista sekuntiakaan ei oltu kuvattu kohdemaassa. Vankilaympäristö oli hämyinen ja rujo, luoden onnistuneesti tunnelmaa. Huono ympäristövalinta oli kuitenkin panttivankitilanteen näyttämönä toiminut järvimökki ja sen liiankin ruusuinen laituri, jossa siisti ja huoliteltu Hamid kävelee pistooli ja Catherinen kirjoittama viimeinen kirje kädessään. Panttivankidraamaan olisi kaivannut enemmän väkivaltaa, enemmän aidon tuntuista vihaa, likaisuutta.
The Stoning haluaa puhutella kauhistelevien länsimaiden ohella myös itää. Elokuvassa kuvataan hyvin läheltä kuolemantuomion epäinhimillisyys, sen tultua langetetuksi ihmisoikeuksien vastaisin keinoin, ja sen tultua toteutetuksi hitaalla ja kärsimyksellisellä tavalla. Iranissa kuoliaaksi kivittäminen on vielä 2000-luvullakin käytössä oleva teloitusmuoto ja perusteeksi kuolemantuomioon riittää pelkkä aviorikos. The Stoning saa ajattelemaan, miten voi olla mahdollista, että raiskatuksi tullut on tehnyt rikoksen ja hänet on siitä kuolemaan tuomittava. The Stoningissa nostaa päätään myös ihmisoikeusjärjestö Amnesty International juuri tämän ihmisoikeuspulman merkeissä.
The Stoningista jäi kysymyksiä täynnä oleva olotila – miksi vielä nykymaailmassa on näin? Miksei Iranin tilanne ole vieläkään muuttunut? Millä perusteella mielestäni vanhentunutta ja epäkelpoa lainsäädäntöä pidetään yhä elossa? Miksi kukaan ei ole kumonnut sitä? Elokuva jätti myös surullisen tyhjiön, tunteen siitä, että elämä on rajallinen ja sitä voivat hallita valtiot ja hallitukset. Päällimmäisenä tunteena oli myös suru Catherinen kohtalosta ja pelottava tunne, että ulkomaalaissyntyisiä todellakin kohdellaan maassa maan tavoin.
Iranissa elokuvan tilanne on arkipäivää, eikä jokainen paikallinen osaa käsitellä sitä meidän länsimaalaisten järjellä. Catherinen tapauksessa tuomioistuin tukeutuu isä Majidin sanoihin, mikä pistää kyseenalaistamaan iranilaista hallitusta – onko kyseessä teloitushullu mafia, vai oikeudenmukainen tuomioistuin? Näille iranilaisille kivityskuolema on itsestäänselvyys, mikä näin vapaan länteläisen päässä kuulostaa sielua repivältä.
The Stoning on kaiken kaikkiaan onnistunut ja mielenkiintoinen elokuva, joka saa puhumaan, ajattelemaan ja pohtimaan. Minut se sai hakemaan tietoa ja innosti keskustelemaan myös omista oikeuksistani maani kansalaisena. Kivitys ja yleensä teloittaminen ovat olleet paljon esillä mediassa ja keskustelu jatkuu.
