Yksinäiselle rautatieasemalle saapuu kolme kovanaamaa. Juna saapuu vähän myöhemmin ja ilmeisesti junasta poistunut huuliharppua soittava mies haluaa tavata tyypin nimeltä Frank. Kolme tyyppiä ovat Frankin lähettämiä. Huuliharppua soittava mies ei pidä sopimuksesta luistamisesta ja antaa käytännön oppitunnin ballistiikasta oppien samalla itse.
Sergio Leonen viimeinen western sisältää kolme keskeistä miehistä henkilöhahmoa ja lisäksi voimakkaan naishahmon, jonka ympärille elokuvan tapahtumat liittyvät. Juoneen, joka koostuu juonittelusta ja henkilöhahmojen välisistä konflikteista liittyy myös rautatietä rakentava Morton, jonka palveluksessa Frank (Henry Fonda) on. Frank McCoy on paha mies. Hän on julma, epäempaattinen ja häikäilemätön pahis, josta ei opi pitämään ja joka lähettää kovanaamat hoitamaan omia asioitaan.
Tarinaan huumoria tuo äänekäs lainsuojaton Cheyenne (Jason Robards), joka heittää kuivakkaa kommenttia asioista joista ei pidä ja tyypeistä joista ei pidä. Samalla tämä ruokkoamaton tapaus on kunnioittava ja rohkea mies, joka ei kuitenkaan ole maailman älykkäin mies.
Ja koska Leonen jokaisessa westernissä on mies-ilman-nimeä, niin salaperäinen “Huuliharppu” (Charles Bronson) hoitaa tämän roolin. Tämä ahavoitunut, hiljainen hahmo ilmaantuu aina tarvittaessa esiin ja käyttää kuolleiden nimiä. Huuliharppu soittaa kun pitäisi puhua ja puhuu kun hänen pitäisi soittaa. Hänellä on syvä kauna Frank McCoyta kohtaan, minkä syy selviää vasta lopussa. Tämä kauna menee niin pitkälle, että hän on valmis pelastamaan McCoyn hengen tappaakseen hänet itse.
Kaiken takana on kuitenkin nainen. Jill McBain (Claudia Cardinale) on vahva ja määrätietoinen leski, jonka edesmenneen aviomiehen tila muodostuu erittäin arvokkaaksi.
Huuliharppukostaja on hyvin femiininen elokuva. Sen mieshenkilöt ovat juurettomia ja yksinäisiä ja siten jäänteitä, kun taas Jill McBain edustaa uutta, vähemmän väkivaltaista voimakkuutta. Kuvaus on hienoa ja aikaisempiin Leonen westerneihin verrattuna kuvissa on enemmän ihmisiä ja yhteyksiä modernimpaan teknologiaan. Huuliharppukostajassa Villi Länsi on katoamassa ja sen mukana katoavat miehet-ilman-nimeä ja häikäilemättömät kovanaamat.
Musiikki on tärkeä tekijä Leonen elokuvissa ja Ennio Morriconen sävelet toimivat lumoavalla tehokkuudella. Leone on rakentanut kuvat ja kamera-ajot musiikin avulla, minkä takia ne toimivat niin hyvässä yhteistyössä. Lopun kaksintaistelu “Huuliharpun” ja Frank McCoyn välillä ei ole yhtä intensiivinen kuin Hyvät, Pahat & Rumat-elokuvassa, mutta se surullisempi ja enemmän hahmoihin menevä kohtaus.
Huuliharppukostaja ei todellakaan ole huono elokuva. Sen jokainen elementti toimii harmoniassa Morriconen surumielisten sävelten tahtiin.
nimimerkki: Jurpo
