Epäkorrektin saako-tälle-edes-nauraa-huumorin taitaja Todd Solondz on saanut surkuhupaisan mustan huumorin kukan kukkimaan jo uransa alkuvaiheissa. Tervetuloa Nukketaloon on vasta Solondzin toinen pitkä elokuva, mutta ei ole menettänyt arvoaan vuosien vieriessä. Vuonna 1995 tehty elokuva on kenties vain saanut lisäarvoa huumoriinsa ysärin patinoimana.
Dawn (Heather Matarazzo) on tyttö, jota on rangaistu ei-niin-viehättävällä ulkomuodolla, päätä aukovilla koulukavereilla, naurettavan täydellisellä pikkusiskolla ja yleisellä ketutuksella siihen, että sattuu olemaan teini-ikäinen luuseri. Dawn yrittää sinnitellä surkuhupaisan elämänsä keskellä ja tehdä jotain herääville seksuaalisuuden ja rakastumisen tunteilleen, mutta jos on 13-vuotias ja vähän surullinen tapaus, lienee selvää ettei luvassa ole muuta kuin sarja jatkuvia nöyryytyksiä.
Solondzilla on äärimmäisen piristävä ja persoonallinen tapa muistuttaa, että jokainen on vähän luuseri. Koska, no, jokainen on joskus vähän luuseri. Ainakin yläasteella. 2000-luvulla tuntuu, että naisluuserit on pitkälti unohdettu. Erityisesti kevyemmissä jenkkirainoissa naiset ovat kauniita ja vietteleviä otuksia, joita enemmän tai vähemmän surulliset mieshahmot eivät koskaan tavoita (paitsi onnellisessa lopussa). Mutta ihan oikeasti, en minä ainakaan yleensä pysty samastumaan esimerkiksi Sinkkuelämän yliseksikkäisiin, menestyneisiin naispuumiin, jotka kylpevät haute couture -vaatteissa ja miesmalleissa. Sen sijaan pystyn samastumaan Dawnin kaltaiseen tyttöluuseriin. Tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu katsoa 13-vuotiaana peiliin eikä tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Tiedän miltä tuntuu olla ihastunut siihen tyyppiin, joka ei varmasti ikinä edes alennu puhumaan kaltaiselleni surkuhupaisuuden huipentumalle. Lets face it, ainakin yläasteella suurin osa meistä on vähän surullisia.
Solondz tuo mustan huumorin leffan jokaiselle osa-alueelle; lavastus on surkuhupaisaa, puvustus nöyryyttävää. Dawnin överin täydellinen pikkusiskobarbi Missy (Daria Kalinina) tanssii balettia pitkin pihamaata, ja tarjoaa katsojalle sen tunteen minkä suuri osa meistä on kokenut liian täydellisen ihmisen seurassa. Ei voi kuin tuijottaa apaattisena ja ajatella itsekseen “voi nyt ju…..ta.” Tapansa mukaan Solondz tuo elokuvaan rohkeasti myös vakavia ja synkkiä aiheita, ja osoittaa ettei vakavista aiheista tarvi vääntää vitsiä, vaikka niitä omalaatuisen huumorin kautta lähestyisikin.
Solondzin taito piileekin siinä miten hän tuo kaikista esiin sen surkuhupaisan puolen, sen mistä saadaan revittyä äärimmäisen mustaa, eli hauskaa huumoria. Solondzin todellisuudessa ei ole sankareita, hänelle jokainen on oman elämänsä luuseri.
