Uutukaisessaan lupaava ohjaaja Klaus Härö kertoo 1970-luvun Suomeen sijoittuvan tarinan Leilasta, joka on vapautettu vankilasta hänen vietettyään siellä murhan takia 12 vuotta, ja sokeasta papista, Jaakobista, jota nainen päätyy auttamaan postien kanssa.
Ainoa muu tärkeä henkilö on postinjakaja, joka pyöräillessään taloa kohti huutaa: “Postia pappi Jaakobille”, mistä elokuvan nimi on peräisin.
Jaakob asuu rempallaan olevassa maalaistalossa, jonka pihalla kasvillisuus rehottaa hallitsemattomasti, katossa on reikiä, joista sadevesi pääsee sisään ja myös rukouspyyntöjä kertyy sängyn alle turhan paljon.
Ohjaaja vetoaa katsojan sisimpään kiehtovilla yksityiskohdilla, joista jokainen omalla tavallaan ilmentää henkilöhahmojen elämän harhailevuutta. Esimerkiksi ainoita positiivisia ääniä papille ovat pannusta kuuluva vihellys ja postinjakajan säännöllinen ilmoitus saapuvasta postista. Leilan tehtävänä puolestaan on lukea papille ääneen avun tarpeessa olevien ihmisten lähettämiä kirjeitä ja lähettää papin antamat neuvot eteenpäin.
Molemmat päähahmot ovat omalla tavallaan elämäänsä kyllästyneitä: Leila kokee tulleensa unohdetuksi ja siksi katkeroituu tästä kyyniseksi ja äksyileväksi yksilöksi. Jaakob alkaa vähitellen epäillä heidän välille kehittyvien henkisten hiertymien seurauksena omaa tarpeellisuuttaan.
Jokaiselle ihmiselle on paikka maailmassa, mutta on tärkeää löytää se riittävän ajoissa. Pystyvätkö jokapäiväisiin hankaluuksiin turtuneet yksilöt tällaiseen muutokseen?
