The Rise and Fall of Idi Amin ei ole läheskään sellainen elokuva, mitä ensiksi saattaa kuvitella. Kyseessä ei todellakaan ole mikään huippuluokan resurssein varustettu eepos Afrikan kenties kuuluisimman diktaattorin noususta ja tuhosta, vaan aivan jotain muuta: täysverinen exploitaatio-filmi, joka keskittyy diktaattorin pahan maineen varjolla tuomaan katsojiensa silmien eteen verta ja suolenpätkiä, sekä tietysti Aminiin yhdistettävää kannibalismia, mustaa magiaa ja muuta pelottavaa… Exploitaatiosta innostuneen katsojan ei tarvitse muuta tietääkään, ennen kuin video on jo nauhurissa. Matka Ugandan kammottaviin päiviin voi alkaa.
Elokuva kertoo Idi Aminista. Ja siinä oikeastaan kaikki. Elokuvassa ei nimittäin ole sen kummempaa muuta juonta, kuin että se kertoo Idi Aminista ja tämän hirmuteoista valtaannoususta maastapakoon asti, mutta lahjakkaasti sivuuttaen kaikki nk. “tärkeimmät” vaiheet diktaattorin uralla melkoisen yhdentekevinä. Pääosissa nähdään Aminin Ugandan maaperään vuodattama veri ja uhrien silmitön teurastus. Elokuva koostuukin pääpiirteisesti lähinnä Aminin seuraamisesta paikasta toiseen ja uusien uhrien lahtaamisesta, sekä ajoittaisista sivujuonista länsivaltojen valkoisten toiminnasta Ugandassa – vaikkei heistä yksikään esiinny elokuvassa kymmentä minuuttia pitempää.
Kun ottaa huomioon elokuvan roskaleffamaisen luonteen, suuren pettymyksen tuotti se, että elokuva ottaakin itsensä välillä turhan vakavasti! Ne ennakko-odotukset, mitä vaikkapa elokuvan hulppean trailerin perusteella asetti, alitetaan todenteolla. Elokuvassa ei löydy champ-meininkiä ollenkaan, ja jotenkin elokuva tuntuu välillä raivostuttavan teennäiseltä yrittäessään samaan aikaan järkyttää katsojaa Aminin hirmutöillä, mutta samalla kaksinaismoralistisesti mässäillessään niillä. Tätäkin harrastetaan liian vähän, jotta elokuva olisi niiden ansiosta hyvä. Kaiken maailman autokilpailut ja loputtomalta tuntuva puiseva dialogi syövät elokuvalta huikeasti viihdyttävyyttä.
Elokuva on brittiläis-kenialaista tuotantoa, joka näkyy elokuvassa täydellisenä yksipuolisuutena. Amin kuvataan yksinkertaisesti pahana hirviönä, jossa ei ole milliäkään inhimillisyyttä. Tämä ei toki haittaisi, jos elokuva tyytyisi olemaan täysi roskaleffa, mutta kuten jo mainitsin, liiallinen vakavuus tekee elokuvasta naurettavan rinnalla myös tyhmän. Afrikan puolella maailmantilanteessa olevana tekee hirveästi mieli nostaa esiin elokuvan brittiläisyys, sillä vastustihan tuo imperialistinen saarivaltio Aminia alusta pitäen – kuten myös muita itsenäisiä Afrikan valtioita. Koko juttu kulminoituu Joseph Olitan roolisuoritukseen Idi Aminina, joka hakee pinnallisuudessaan vertaistaan, mutta on myös oudolla tavalla hauskaa seurattavaa hörötellessään ja hokiessaan kummallista mottoaan “thank you very much” ehtimiseen. Toisaalta, ärsyttävällä tavalla teennäisen vaivoin englantia puhuvan ja ärsyttävän karrikoidun hahmon seuraaminen 101 minuutin ajan saattaa herättää ärsyyntyneitä fiiliksiä.
Ei elokuva silti täysin surkea ole. Jokin elokuvan tunnelmassa on kaikessa sekavuudessaan perin kiehtovaa. Lisäksi elokuvassa on pari ihan oikeasti hulppeaa kohtausta, jotka sumeilemattomalla verisyydellään saavat roskaleffojen fanit myhäilemään. The Rise and fall of Idi Amin on suositeltavaa tavaraa niille, joita se kiinnostaa, mutta jotka eivät siltä paljoa kuitenkaan odota. Loppujen lopuksi kyseessä on vain aiheensa ajankohtaisuudella ja brutaaliudella ratsastava roskaleffa, joka erehtyy ottamaan itsensä liian vakavasti. Vaikka leffasta näkee, että sen tekemiseen on käytetty rahaa, olisi se voinut olla todella pienen budjetin leffa, eikä siltikään olisi kummoisempi. Ymmärrettävää kuitenkin on, että Aminin veroinen kulttuurihahmo on vaatinut oman “kauhuleffansa”, ja jotkut tästä ovat pitäneet: onhan elokuva jo jonkinlainen kulttiklassikko tänä päivänä. Itselleni tämä oli vain jokseenkin yhdentekevä pettymys.
