Duncan Jones yllättää positiivisesti indiepätkällään Moon. Kuun pinnalla nimensä mukaisesti tapahtuva draamasci-fi kertoo pikkuhiljaa työhönsä tympääntyvästä astronautista nimeltä Sam Bell (Sam Rockwell), joka viettää aikaansa ylläpitäen futuristista polttoainetta kuun pinnalta louhivaa rakennuskompleksia. Eräänä päivänä Sam ajaa kolarin kuumönkijällään, ja herätessään tajuihinsa avaruusasemallaan tietokone Gertyn (äänenä Kevin Spacey) avustuksella tahtoo mennä tutkimaan mönkijän hylkyä. Gertyn vastustuksista huolimatta Sam uskaltautuu paikan päälle, ja löytää sisältä itsensä ilmielävänä. Mitä tässä oikein on tapahtunut?
Erinomaisen mysteerin ainekset omaava Moon ikävä kyllä tuhoaa kaikki mysteerin rippeetkin siinä vaiheessa, kun Sam herää avaruusasemalla ja kuulee vahingossa keskustelun Gertyn ja kompleksia johtavien tanttojen välillä, joka periaatteessa paljastaa mysteerin salaisuuden kertaheitolla katsojalle, joka osaa käyttää päätään edes hieman. Joko näin, tai sitten arvasin vain yllättävän hyvin oikein heti tämän kohdan tapahtuessa. Moonin rakenne on sinänsä oikeutettua, että sen hidas, melankolinen tahti antaa tilaa katsojalle miettiä elokuvassa olevaa keskeistä teemaa, joka paljastetaan edellämainitussa keskustelussa. Tai näin olisi tarkoitus. Ikävä kyllä se, että jokin asia mainitaan elokuvassa ja se toimii juonen eteenpäinviejänä ei vielä saa katsojaa aktiivisesti pohtimaan omia näkemyksiään asiasta. Moon ei provosoi mitenkään, se vain esittää aiheensa. Tällaisessa ns. ajattelevan ihmisen sci-fissä on mielestäni elintärkeää, että elokuva kannustaisi katsojaansa pohtimaan siinä esitettäviä asioita. Moon ei tee tätä, vaan se yksinkertaisesti kertoo fiktiivisen tarinan osittain vähän pitkäveteisesti. Selvästi kerronnassa alkupuolella paljastettavaan mysteeriin nojaava Moon luo itselleen ansakuopan; miksi minun pitäisi välittää mysteeristä, jonka jujun tiedän jo? Varsinkin kun Moon nimenomaan pelaa vahvasti sen voimalla, että sen mysteerin tulisi olla kiehtova, ei sen aikaisin paljastamisessa ole mitään järkeä. Käsikirjoittajanakin elokuvassa toiminut Jones olisi kumppaninsa Nathan Parkerin kanssa tullut miettiä hieman enemmän sitä, mitä tekee ennen kuin elokuvan kirjoitti. Nyt alkupuolen paljastus tuntuu lipsahdukselta, sillä ilman sitä ja muutamaa dialogipätkää Moonista saisi paljon eheämmän kokonaisuuden mysteeritrillerinä.
Tämä on sääli, sillä tekniset ominaisuudet ovat Moonissa hyvällä mallilla. Sam Rockwellia katselee aina ilokseen, ja hänen suorituksensa on suoranainen tour de force, sillä harva pystyy näyttelemään monistettua itseään samassa otoksessa näinkin vakuuttavasti. Laitan tämän asian toimimisen myös osittain editoijan piikkiin, sillä varmasti hänelläkin on ollut kirjaimellisesti näppinsä pelissä. Silti Rockwell pääsee irrottelemaan koko näyttelykykynsä kirjolla kohtauksissa, joissa kontrasti kahden eri Rockwellin välillä on ilmiselvä ja kovin erinomainen. He ovat erilaisia yksilöitä, mutta silti noudattavat samoja hienovaraisia maneereja. Tällaista tavallaan kerrostettua roolityötä saa todistaa ani harvoin nykypäivänä. Kevin Spacey myös tekee hyvän roolisuorituksen, vaikka se onkin sama kuin miekkosella on ollut jokaisessa muussa tekemässään elokuvassa. Tähän leffaan onneksi sopii kylmä ja analyyttinen tietokoneen ääni, joten en valita asiasta. Suurin plussa tästä pitää silti pistää Hollywoodin indieleffojen hovisäveltäjä Clint Mansellille, jonka pääasiassa pianonsoittoa sisältävä musiikki tukee jokaista elokuvan yksittäistä freimiä täydellisesti.
Jonesilla on selvästi silmää rajaukselle ja etenkin valaistukselle. Tällaisessa pääasiassa vitivalkoisista scifikäytävistä koostuvassa elokuvassa on vähän vaikeaa näyttää valaistustaitoja, mutta jotenkin Jones onnistuu luomaan elokuvalle valojen ja varjojen avulla erinäisiä harmaasävyjä komeasti käsittävän värimaailman. On myös pakko myöntää, että vaikka rakenteessa on virheitä, Moonin alkupuolella etenkin ylläpidetään vallan mainiosti tietynlaista klaustrofobista tunnelmaa nimenomaan musiikin ja kuvan avulla. Dialogikin huokuu mökkihöperyyden eri asteita, ja ikäänkuin kunnianosoituksena Tarkovskin Solariykselle Sam näkee harhoja vaimostaan. Siksi onkin ikävää, että elokuvan visuaalista ilmettä ovat pilaamassa ilmeisesti vuodelta 2005 peräisin olevat tietokonetehosteet. Ne näyttävät siltä, että ne olisi tehty varsin nopeasti ja hutiloiden; tekstuurit ovat sumuisia, ja varsinkin greenscreeniä selvästi käyttäneissä kohtauksissa kontrasti taustan ja näyttelijän välillä on aivan liian selvästi nähtävissä. Tämä tekee joillekin kuun pinnalla tapahtuville kohtauksille ikävää lommoa muuten hienoon pintakiiltoon, sillä kohtaukset näyttävät epäaidoilta. Oikeanlaisia kuumaisemia on nähty jo 60-luvulta lähtien, joten Moonissa nähtävä oudon pehmeä ja sumuinen grafiikka on vähän liiankin yllättävä miinus.
Kokonaisuutena Moon tuntuu tällaisenaan usein pohjimmiltaan varsin hyvältä elokuvalta, jonka pitäisi yrittää aktivoida katsojaansa tekemään jotain muutakin päänsä sisällä kuin seuraamaan sivusta, mutta ei se ikinä niin kunnolla välitä tehdä. Rakennetta muuttamalla tämä olisi ollut eri asia, mutta tällaisenaan Moonin kerronnalliset virheet ovat mielestäni vähän liikoja anteeksi annettaviksi. Kannattaa tämä katsoa mainion toteutuksen vuoksi, mutta tarinalta en odottaisi liikoja sinun kengissäsi.
