Noidat kulkevat meidän keskuudessamme. Heidät erottaa tavallisesta naisesta heidän oudoista silmistä. He eivät voi myöskään sietää lasten hajua, vaan pitävät nenästään kiinni, kun lapsi kulkee ohitse. Lapset haisevat noidista aivan koirankakalle ja senpä takia noidat kaappaavat heitä, eikä tuon tradition jälkeen noita kakaroita enää tavata. Noidat käyttävät peruukkia, sillä heidän päänahkansa on täynnä kutivia rakkuloita. Tuota sekalaista noitajoukkoa johtaa itse päänoita, pitäähän heilläkin olla joku johtaja. Tuollaisia tarinoita kertoilee Helga (Zetterling) lapsenlapselleen Lukelle (Fisher). Luken vanhemmat joutuvat auto-onnettomuuteen ja sen seurauksena hän muutta isoäitinsä kanssa Norjasta Englantiin. Erään hotelliloman aikana Luke alkaa näkemään kamalia noitaepäilyjä aiheuttavia tapahtumia, joista alkaa outo päivä hotellissa.
Itse näin tämän elokuvan joskus 5-vuotiaana nassikkana kaverillani, tai oikeastaan näin vain osan siitä silloin, koska istuin puolet ajasta peloissani kaverin sohvan takana. Jonkinlaiseksi perheleffaksi tämä on varmasti tarkoitettu ja elokuvan kohderyhmänä ovat varmaankin pääasiassa lapset, mutta siitä huolimatta tämä on hurjan pelottava. Varsinkin alkuun tämä hyödyntää elementtejä muista kauhupätkistä ja tunnelma on varsin piinallinen. Edes hauskan Rowan Atkinsonin tulkitsema hotellinjohtaja ei mitenkään kevennä tunnelmaa, vaan tuo siihen mukaan jonkinlaista kieroutta. Leffan alkupuolisko on siis kuin suoraan jostain kauhufilmistä. Sitten puolessa välissä hypätään enemmän fantasian puolelle, mutta synkät sävyt jatkuvat loppuun asti. Tuo hyppy vähän heikensi leffaa, mutta mielenkiinto ei kuitenkaan täysin lopahtanut.
Roald Dahlin kirjaan perustuva Kuka pelkää noitia on lääkettä Harry Pottereille. Jos Harry Potter saa lapset innostumaan noituudesta (kukkahattutätiteoria), niin tämä saa heidät suorastaan vihamaan sitä. Niin pahoja noidat tässä on, eivätkä he todellakaan pidä pienistä lapsista. Kuka pelkää noitia on muutenkin hyvä lastenleffa siinä mielessä, että se ei sisällä sitä lajityypille tuttua moraalisaarnaa, vaan kertoo sujuvasti sadun ilman sen kummempia jaaritteluja. Ainoa ongelma on leffan pelottavuus, jonka vuoksi kehottaisin alle kouluikäisten lasten välttävän tätä rainaa tai voi tulla elinikäisiä traumoja (niin kuin minullekin silloin aikoinaan kävi).
Näyttelijäpuoli on ihan kondiksessa, vaikka minua häiritsikin alkuun näyttelijöiden karmea brittiaksentti. Kun korva siihen tottui, niin leffakin alkoi maistua. Anjelica Huston on hyvä päänoitana, Mai Zetterling tekee hyvää työtä kilttinä mummona, (loistavassa Parenthoodissa debyytin tehnyt) lapsinäyttelijä Jasen Fisher hieman ärsyttää (ei kuitenkaan kovin pahasti) ja Rowan Atkinson kelminä hotellinjohtajana saa aikaan myös kiitettävää jälkeä.
Kaikin puolin kyseessä on onnistunut kauhufantasia, joka sisältää Roegin hyvän ohjauksen ja monia unohtumattomia kohtauksia (kuten suuri noitakokous). Tämä jäi legendaarisen Jim Hensonin viimeiseksi tuottamaksi leffaksi eli ukon nukkepajan nukkeja on joukossa mukana. Ainoa leffan haittapuoli on se, etten tiedä keille tätä voisi suositella. Ala-asteikäisille lapsille ja heidän vanhemmilleen tämä varmaan on tarkoitettu, mutta herkimmille katsojille tämä voi olla todellakin pelottava leffa. Enää minua ei pelottanut, mutta teho ei ole vuosien varrella sen vertaa heikentynyt, että moni penska voi saada vieläkin tästä traumoja. Vanhemmille ihmisille on mukana hieman huumoriakin (kuten hauska rotari-vitsi) ja lapset voivat nauttia jännittävästä seikkailusta.
Puolikas nostalgiapiste karmeista lapsuustraumoista pitää vielä antaa. Muistan ikuisesti ne hetket kaverin sohvan takana.
