H. G. Clouzot, Ranskan oma “master of suspense”. Hyvin usein Alfred Hitchcockiin rinnastettu ohjaaja työsti elokuvissaan aikaansa nähden hyvin uraauurtavaa jännitystä. Clouzot oli tietämättään 50 vuotta aikaansa edellä. Hän oli yksi viljapellon alkuperäisistä ja harmittavan aliarvostetuista kyntäjistä, jotka loivat perustan tulevien sukupolvien käytettäviksi. Le Salaire de la peur muistuttaa päällisin puolin paljolti nykypäivän toimintaelokuvaa. Samoja elementtejä on edelleen havaittavissa, mutta ajan kuluessa toimintapainotteisista elokuvista on se tärkein jostain syystä alkanut karista pois, nimittäin sisältö. Pelon palkasta sitä vielä onneksi löytyy; kapitalistisen imperialismin vaikutus ihmismieleen, terävä yhteiskuntakritiikki ja ihmistutkimus ovat keskeisessä asemassa.
Yhdessä yhdysvaltalaisten hallitsemassa Etelä-Amerikan öljytehtaassa tapahtuu tuhoisa onnettomuus, joka pakottaa tehtaan johtajat hakemaan välitöntä apua lähiseudulta. Rähjäisessä, öljyvaraisessa pikkukylässä haetaan vapaaehtoisia rekkakuskeja hengenvaaralliseen missioon, joka takaa suorittajilleen huikean rahapalkkion. Suuresta hakijajoukosta tulee valituksi neljä uhkarohkeaa desperadoa, jotka saavat tehtäväkseen kuljettaa kahden rekkalastillisen verran äärimmäisen räjähdysarkaa nitroglyseriiniä 300 mailin päässä hätää kärsivälle öljytehtaalle. Tie on kaikkea muuta kuin helppokulkuinen, eikä nelikolla ole todellakaan varaa virheisiin, sillä liiallinen tärähtely voi johtaa nitroglyseriinin massiiviseen räjähdykseen. Charmikas Mario (Montand), ylimielinen pariisilainen bisnesmies Jo (Vanel), veijarimainen italiaano Luigi (Lulli), sekä kivenkova jyrmynaama Bimba (van Eyck) puskevat äärirajoilleen ja kohtaavat omat pelkonsa hermoja riipovalla matkalla.
Oli aikoinaan aikamoinen tapaus uudenlaisen jännityksen ja toiminnan vuoksi, mutta vuosien varrella väsättyjen plagiaattien ansiosta ei saata vaikuttaa niin tehokkaalta toimintaa tarkastellessa, vaikka klassikkoarvonsa toki silläkin. Jonkinlaisena toimintaelokuvan merkkiteoksena ja oman aikansa reliikkinä tätä voisi kaikesta huolimatta pitää. Tämä oli Clouzotin ensimmäinen filmi, joka sai maailmalla laajempaa huomiota; voitti mm. Cannesin ja Berliinin elokuvajuhlilla kaikki keskeisimmät palkinnot ja uudisti merkittävästi elokuvakerrontaa.
Filmin alkupuolisko on henkilöihin ja heidän suhteisiinsa paneutuvaa draamaa, mutta hieman alle puolivälissä tyyli muuttuu tiivistunnelmaiseksi road-movieksi. Välillä tuntuu, että alkupuolen draamaosuus olisi saanut olla hieman pidempi, jotta henkilöiden ajatusmaailmaan olisi päässyt paremmin käsiksi. Pitkästä kestostaan huolimatta ei tunnu lainkaan pitkältä, paremminkin lyhyeltä. Kokonaisvaltaisesti hyvistä roolisuorituksista Charles Vanel on selkeästi ylitse muiden. Elokuvan kulkiessa eteenpäin, Jon kireän ulkokuoren alta paljastuu inhimillinen, haavoittuvainen ja ennen kaikkea lämmin olento.
Kokeileva kamerankäyttö, kaunis musiikki, vauhdikas käsikirjoitus, ennennäkemätön jännitys ja antiamerikkalainen loppu ovat tälle filmille tunnusomaisia piirteitä. Katsojan napatessaan Le Salaire de la peur ei päästä häntä helpolla. “Näitä on nähty” -tuntemus saattaa monella pukata päälle tätä katsoessa, mutta täytyy kuitenkin pitää mielessä tämän teoksen ajallinen suhde muihin kaltaisiinsa – kumpi olikaan aiemmin? Elokuvan ankaran amerikkalaisvastaisuuden vuoksi tätä saksittiin mielivaltaisesti aikoinaan jenkkilässä, mutta hankkimaani DVD-julkaisuun oli painettu originaali 156 minuutin versio. Levylle oli tallennettu myös elokuvan alkuperäistraileri, kaksi kuvagalleriaa, faktaruutuja ja Clouzotin toisen merkkiteoksen, Les Diaboliquesin, traileri.
nimimerkki: Low Rider
