Umberto Lenzi tunnetaan kannibaalielokuvien pioneerina. Vaikka mies onkin yrittänyt vierittää vastuun genren synnyttämisestä toisen ihmissyöntispesialistin, Ruggero Deodaton, harteille, niin tosiasiahan on, että nimenomaan Lenzin ”Mies syvästä joesta” (1972) aloitti koko genren, joka 1970-luvun lopulla elokuvien herättämien skandaalien ja kohujen tuoman julkisuuden myötä kohtasi todellisen buumin. Varsinkin Deodaton ”Cannibal Holocaust”, jonka väitettiin sisältävän oikeita ihmisen tappamisia, herätti niin paljon julkisuutta, että Lenzi tehtaili leffasta oman versionsa, vastenmielisen törkytekeleen nimeltä ”Cannibal Ferox”. Kahden tunnetun kannibaalieepoksensa välissä Lenzi kuitenkin tehtaili yhden vähemmälle huomiolle jääneen teoksen, nimittäin Eaten Alive! by Cannibalsin, jossa hän rip offaili lähinnä Sergio Martinon ”Mountain of Cannibal Godia” ja Deodaton ”Viimeisiä kannibaaleja”.
Eaten Alive! käyttää toista kannibaaligenren kahdesta perusjuonikuviosta: Sheila Morris (Agren) lähtee etsimään sukuluaistaan/ystäväänsä (tässä tapauksessa sisko) viidakosta. Sisko (Senatore) kytkeytyy salaperäisiin murhiin, ja äkkiä ollaankin jo uskonnollisen kultin parissa yhdessä Mark-oppaan (Kerman) kanssa, koko poppoon ollessa hörhölahkon pahan Jonas-pastorin (Rassimov) armoilla. Toinen kannibaalielokuvien juonihan menee siihen malliin, että tutkijat/mondo-dokumentaristit lähtevät viidakkoon tarkatelemaan alkuasukkaiden elintapoja, mutta tämä juonikuvio yleistyi todenteolla vasta ”Cannibal Holocaustin” myötä, joten sitä aiemmissa genren elokuvissa on tyytyminen tähän ainokaiseen tarinaan.
Viittauksen uskonnolliseen kulttiin ratsastavat tietysti Jonestownin pahamaineisten tapahtumien saamalla julkisuudella, kun pastori Jim Jones ja hänen tuhatkunta kannattajaansa tekivät itsemurhan Etelä-Amerikkaan rakentamassaan kylässä. Ei sen puoleen, että Lenzi yrittäisi jotenkin käsitellä näitä valitettavia tapahtumia, tai edes esittäisi oman versionsa niistä jotenkuten uskottavasti – kunhan vain eksploitaation perinteiden mukaisesti hyväksikäyttää pinnalla olevia aiheita. Alkuasukkaiden väkivaltaisuus ja raiskauskultit esitetään tietenkin näiden tyypillisenä ja jokapäiväisenä harrastuksena, jolloin valkoisen miehen taakaksi jää takoa machetella sivistystä villien päähän.
Jos käsikirjoittaja-ohjaaja Lenzi ei olekaan jaksanut vaivata päätään juonen kanssa, niin kuvamateriaalin kanssa tämä auteur on ollut vielä pahemmin koomassa. Ohjaajanero nimittäin kierrättää kuvamateriaalia sellaisenaan genren aiemmista menestyselokuvista. Eaten Alive! sisältää kuvamateriaalia pääosin ”Mountain of Cannibal Godista”, mutta osa pätkistä on pihistetty myös ”Viimeisistä kannibaaleista” ja Lenzin omasta ”Mies syvästä joesta”. Pätkät sopivat kokonaisuuteen juuri niin hyvin kuin voi olettaakin. Lenzille on sentään annettava kunnioitusta siitä, ettei hän Martinon kannibaalielokuvan tavoin hidastele kuvaamalla maisemia ja luontodokumenteista pihistettyjä pätkiä koko elokuvan kestoa, vaan mättämisen pariin päästään jo elokuvan alussa. Sekin tosin on tylsää, koska efektit ovat niin huonoja tai varastettu muista elokuvista. Kannibaalit itsessään ovat mukana lähinnä kuriositeettina, koska eivät liity Eaten Aliven! juoneen juuri mitenkään.
Näyttelijäpuoli on Eaten Alivessa! hitusen onnistuneempaa kuin muu tuotantopuoli. Aika pitkälle porukka on samaa kuin muissakin alan leffoissa, mutta esimerkiksi Robert Kerman onnistuu jopa vakuuttamaan roolissaan. Miehen karisma tosin saattaa kummuta pikemminkin siitä, että hän ”Cannibal Holocaustissa” edusti järjen ääntä, eikä niinkään aidoista näyttelijänlahjoista. Janet Agrenkaan ei ole täysin onneton rikkaana Sheila Morrisina. Sen sijaan jo ”Mies syvästä joesta” –eeppoksessa törmäillyt Ivan Rassimov on kyllä Jonaksena: karismaattiseksi uskonnolliseksi johtajaksi mies on harvinaisen kuolleen näköinen. Roberto Donatin ja Fiamma Maglionen ääniraita sisältää paikoitellen ihan menevää syntikkapoppia, mutta on tyystin väärässä elokuvassa. Lenzi oli ilmeisesti eri mieltä, sillä käytti ”Cannibal Feroxissa” osittain samaa scorea.
Jopa huonojen elokuvien ohjaaja Umberto Lenziltä Eaten Alive! on huono ja melkoisen turha elokuva, joka yrittää epätoivoisesti šokeerata katsojaa väkivallalla. Tämä ei kuitenkaan onnistu kovin hyvin, sillä toisin kuin genren harvoissa onnistuneissa elokuvissa (voisin jälleen vetäistä esiin Ruggero Deodato –kortin), ja jopa tätä hitusen paremmassa ”Cannibal Feroxissa”, väkivaltainen tunnelma on aina läsnä. Eaten Alive! sen sijaan on hippijuhla hörhölahkon parissa, jossa väkivalta on täysin päälle liimattua ja katkaisee pilvenpolttojuhlat kuin seinään, jotta ne voisivat hetkellisen mässäilyn jälkeen taas jatkua. Tahatonta komediaa on elokuvassa ajoittain, ja sille voisi nauraakin, elleivät juonen kannalta täysin turhat eläintapot, muista elokuvista varastetut pätkät ja todella typerä tarina saisi katsojaa niin pahalle tuulelle. Šokeeraavuutensa elokuva on menettänyt ajan hampaalle ja huonolle toteutukselle, joten vastenmielisintä elokuvassa on sen karmaisevan huono laatu.
