Marvin Landisman (Wuhl) oli aikoinaan suuri lupaus leffa-alalla. Sitten mies muutti Hollywoodiin ja unelmat omasta elokuvasta murskaantuivat, kovasta yrityksestä huolimatta. Ja kumma kyllä, kun mies on jo vihdoin luopunut visiostaan, eräs tuottajaherra (Landau) soittaa ja sytyttää uuden kipinän. Itsetuhoisesta taiteilijasielusta kertova leffa tarvitsee vain rahoittajan, mutta moisen hankkiminen ei ole helppoa: kaikilla ökyrikkailla miehillä on rakastajatar, joka sopisi tärkeään rooliin kuin nappi silmään.
Jopas on hengetön komedia. Välillä tulee fiilis, että on yritetty heittää Seinfeld Hollywoodiin, mutta poistettu kaikki mikä hommassa olisi voinut olla hauskaa. Käsikirjoituksen lähtöasetelma on kutakuinkin jees, mutta Jokaisella on rakastajatar ei mausta kyseistä ideaa mitenkään – eikä edes kierrätä vanhaa vitsiä hyvin, vaikka sekin olisi ollut vielä mahdollista. Käsiksen tekeminen on varmasti ollut hupaa, ja leffauran uurtamisen vaikeudesta kerrotaan kai realistisestikin, mutta viihteeksi tästä ei ikipäivänä ole. Väliin leikataan hiukan pökkelöä parisuhdedraamaa ja menneisyyden traumoja, mutta ne vain tylsistyttävät menoa entisestään.
Musiikki on turhanpäivästä, eikä jää mieleen… onneksi. Plussaksi voitaneen laskea pätevät näyttelijät, mutta sitäkin isommaksi miinukseksi niillä väärin johdatteleva mainostus: ainakin suomalaisen veehooässän kansikuvasta jokainen saa selkeän vaikutelman, että pääosassa olisi Robert DeNiro – häiskä vetää armottoman kapean sivupeesausduunin ja pyörii ruudussa vain reippaat puoli tuntia. Silkkaa petosta, hyi! Christopher Walken tekee lyhyen mutta ytimekkään esiintymisen; äijän kohtaus on ainoa, jolle tämä katsoja hymähti. Kerran.
Jokaisella on rakastajatar olisi saanut olla juuri sitä, mitä sen päähahmonkin elokuva: toteuttamaton läjä tekstiä, jota kukaan ei rahoita. Filmialan kiemuroista ja menestymisen vaikeudesta kertoo mallikkaasti Burtonin hillitön “Ed Wood”, joka kannattaa ehdottomasti katsastaa tämän sijaan.
