Coen-veljekset ovat pitkän filmografiansa myötä todistaneet taitavuutensa hahmokeskeisessä kerronnassa. 50-lukulaisen komedian samanniminen uudelleenlämmittely Ladykillers ei petä sekään tällä saralla, mutta jää muilla osa-alueillaan kauas veljesten terävimmästä jäljestä.
Vanhan leskirouvan elämään tulee uutta vipinää, kun velmuilmeinen ja kipristellen naurava professori G. H. Dorr (Hanks) päättää muuttaa tämän kellariin. Heebo kertoo harrastavansa innokkaasti kamarimusiikkia ja tarvitsevansa akustiikaltaan toimivan treenikämpän itselleen ja ystävilleen. Kun eukko sitten myöntää kämpän, alkaa tapahtua; Dorrin laskelmat pitävät paikkansa, joten casinon pankkiholviin on kellarista käsin mitä muikein kaivaa tunnelia. Vaan kuten todistettu on, täydellisessä rikoksessa vain kaikki voi mennä pieleen.
Ladykillers on ensimmäinen leffa, jossa Ethan Coen on saanut puumerkkinsä alkuteksteihin ohjaajan paikalla. Se on myöskin veljesten selkeästi kaupallisin elokuva, mikä näkyy välillä häiritsevän yleisilmettä. J. K. Simmonsille ahdettu pieruhuumori ei millään toimi täysin ristiriidattomasti vastapainona G. H. Dorrin terävälle verbaaliselle sivaltelulle. Sanomaa koko hommasta on vaikeaa löytää, mutta siitä viis; kokonaisuus viihdyttää kuten pitääkin. Hanks ja (leskirouvan näyttelijätär) pelaavat yhteen niin letkeästi, ettei jöröinkään pokka aina pidä.
Toteutus on taattua Coen-brändiä ja kaiken pitäisi olla hyvinkin kunnossa. Ladykillersin ongelmaksi muodostuukin ehkä se, että siltä odottaa jotain erilaista. Veljesten tarinat ovat ennenkin olleet eksistentiaalisia (petervonbaghmaista vänkää sanaa lainatakseni), mutta silloin ne jättivät tujumman jälkimaun. Arvosteltavana oleva lätty on kuitenkin harmitonta kertakäyttöviihdettä ja toimii sellaisena hienosti, mikäli asennoituminen ei ole esteenä.
