Liisa ihmemaassa tarinan päivitys ontuu, vaikka puitteet lupailivat jotain ihan muuta. Elokuvan on ohjannut yksi aikamme omaperäisimmistä ohjaajista, mukaan on saatu joukko hyviä näyttelijöitä ja musiikkikin ajaa asiansa. Mistä siis kiikastaa? Joku unohti mainita, ettei hyvistä aineksista synny mitään ilman reseptiä. Jos elokuvalla on punainen lanka, niin tällä kertaa se on vain värjätty punaiseksi. Käsikirjoitusta ei joko ole tai sitten se on värvätty visuaalisuuden juoksupojaksi. Tehostekikkailu onkin toteutettu mallikelpoisesti. Elokuvan näyttävyys piti minut hereillä loppuun asti.
Kolmiulotteisuus toimii ja katsoja voi todella tuntea olevansa osa tapahtumia. Eri asia sitten, haluaako hän sitä. Henkilöhahmot ovat onnistuneita ja kiehtovia, mutta korttitalo romahtaa heti kun joku avaa suunsa. Dialogi on kliseiden viidakko. Siinä ei ole mitään, mikä saisi katsojan samaistumaan. Edes Hullua Hatuntekijää esittävällä Deppillä ole mitään viisasta sanottavaa. Vain arvoitus, joka ei istu yhteenkään tilanteeseen. Onko kysymyksessä jokin merkityksellinen heitto, sitä katsojalle ei kerrota. Punaisen kuningatar haluaa pään poikki jokaiselta, joka vain sattuu osumaan tielle. Liisa puolestaan saa kaikki puolelleen sievillä eleillään ja ongelmat ratkeavat kuin itsestään.
Henkilöhahmojen syvällisyys rajoittuu kolmiulotteisuuteen. Näyttelijät tekevät toki työnsä hyvin, mutta minkäs teet kun käsikirjoitus ei ihmeitä tarjoa. Burtonin leffoille tyypilliset rikkinäiset henkilöhahmot jättävät kylmäksi, eikä katsoja loppujen lopuksi edes tiedä, kenen joukoissa haluaisi seistä. Kutsukaa tätä nyt sitten spoileriksi, kun sanon Disneyn olevan kaavoihin kangistuneiden loppuratkaisujen lippulaiva. Ei poikkeusta sääntöön.
Silti ihmettelen yhä, kuinka yleensä niin omapäinen Burton, on suostunut näin pahoihin harhalyönteihin. Visionääriset tehosteet eivät oikeuta katsojan jatkuvaa aliarviointia. Johnny Depp puolestaan on sanonut haluavansa tehdä elokuvia lapsilleen. Aiemmat elokuvat olivatkin mainioita, mutta miksi tämä elokuva? Roolihahmon outous on taattua Deppiä, mutta siihen se sitten jääkin. Herää kysymys, että suostuiko Depp leffaan vain koska tunsi, että oli sen Burtonille menneiden takia velkaa.
Loppumetreille tultaessa mietin, että mitä käteen jäi: suuren budjetin lavasteita ja näyttelijöitä harhailemassa eksyksissä läpi valkokankaan. 3D oli hieno juttu, mutta en tiedä olisinko nauttinut siitä niin paljoa, ellei tämä olisi ollut ensimmäinen näkemäni. On vaikeata sanoa, kelle tätä elokuvaa suosittelisi. Burton faneille se on teknisesti onnistunutta, mutta sisällöltään köyhää tavaraa. Depp faneille se on taas yksi omaperäinen roolihahmo, jonka moniulotteisuus on Super Marion luokkaa. Disney faneille se on tekninen päivitys, joka kuihtuu omaan sisällön puutteeseensa.
