Elokuvien väkivaltaistuminen lähti kunnolla käyntiin vasta 1960-luvun loppupuolella, lähinnä Romeron zombielokuvasarjan ensimmäisen osan myötä. Silmät ilman kasvoja on erinomainen, varhaisempi esimerkki aikaansa nähden poikkeuksellisesta brutaaliudesta. Vielä erikoisempaa tosin on, että elokuvaa voisi kuvata yhtä aikaa kammottavana, kauniina ja runollisenakin kauhuelokuvana.
Ohjaaja Georges Franju järkytti maailmaa jo vuonna 1949 ilmestyneessä esikoisteoksessaan Blood of the Beasts. Criterionin DVD:ltä extrana löytyvässä lyhytdokumentissa Franju kuvaa työtä teurastamossa säälimättömällä totuudella: jos joku on julmaa ja graafista, niin se myös kuvataan sellaisenaan, ja näin ollen teoksessa esitelläänkin toisensa perään väkivaltaisia eläinten kaulojen katkaisuja ja jo kuolleita eläimiä, jotka refleksinomaisesti vielä heiluttelevat (tynkä)jäseniään, työntekijöiden vihellellessä hyväntuulisesti tehdessään rutiininomaisesti työtään. Mitään ei kaunistella, mutta toisaalta katsojalle ei myöskään selostuksen avulla yritetä tuputtaa väkisin sanomaa näkyjen kauheudesta: jokainen saa tehdä omat päätelmänsä näkemänsä perusteella. Jos teos näytettäisiin kouluissa opetustarkoituksessa, seurauksena saattaisi olla kasvissyönnin suosion roima lisääntyminen, kyseessä on nimittäin kenties brutaalein ja splatterpitoisin koskaan näkemäni elokuva.
Nyt arvosteltavana olevan elokuvan tarina on asetelmaltaan melko tutunomainen kertomus hirviöstä, joka haluaisi olla normaali: Génessierin perheen tytär Christiane (Edith Scob) on menettänyt kasvonsa auto-onnettomuudessa. Hänen isänsä on tohtori, joka yrittää korjata tyttärensä tuhoutuneet kasvot kasvosiirrännäisen avulla, eivätkä luovuttajaosapuolet tietenkään ole vapaaehtoisia, pitäähän tyttären saada juuri sopivat ja tarpeeksi kauniit kasvot itselleen. Se mikä elokuvasta tekee ikimuistoisen, ei ole kuitenkaan tarina yksinään, vaan tapa jolla Franju sen katsojilleen kertoo.
Samaa tinkimättömyyttä ja dokumentaarisuutta, mitä Franju osoitti jo esikoisohjauksessaan, on nähtävillä myös Silmät ilman kasvoja -elokuvassa. Samanlaisia verikekkereitä ei kylläkään nähdä, mutta jälleen se mikä on kauheaa, myös kuvataan sellaisenaan, ainakin mikäli ohjaaja on sen tarpeelliseksi nähnyt. Lisäksi elokuvan hidastempoinen tyyli, jossa esimerkiksi portaita ylös nousevan henkilön kulkua ei leikkauksien avulla nopeuteta jättämällä osa matkasta näyttämättä, vaan joka askel näytetään maltillisesti, poikkeaa edukseen. Elokuvassa ei varsinaisesti tapahdu kovin paljon, mutta kerronta on hienoa ja sisältää kiitettävästi syvempiä teemoja. Juonirakenne on niin ikään mielenkiintoinen: tarina aloitetaan murhatun naisen tunnistamisella ja poliisitutkinnan seuraamisella. Kerronta muistuttaakin rikoselokuvasta, jossa tarkastelukulma äkisti vaihdetaan rikollisten puolelle ja tavallisesti päähenkilöinä toimivat poliisit ovat vain jossain taustalla.
Kasvonsa menettänyt tytär ja hänen naamionsa tuovat elokuvaan oivaa mystisyyttä ja kammottavan ilmapiirin: kovin ihmismäiset ja luonnolliset naamion kasvot ovat kauniit, mutta täysin ilmeettömät. Katsojalle ei myöskään näytetä tuhoutuneita kasvoja, ja näin niiden rumuus jää katsojan mielikuvituksen varaan, ja vastaavasti hahmon tunteiden kuvaus hahmon liikehdinnän, silmien ja tekojen varaan. Ratkaisu toimii erinomaisesti, ja esimerkiksi yhdessä kohtauksessa kameran seuratessa Christianen hidasta, eleganttia kulkua portaikossa Maurice Jarren kauniin musiikin soidessa taustalla, hieman surumielisen näköinen naamio päässään, on tunnelma aavemainen ja lyyrinen. Varsinkin lopussa hahmoa kuvataan vahvasti runollisin keinoin ja symbolismin avulla. Mielenkiintoista hahmon käsittelyssä on lisäksi se, että vaikka Christiane on ulkonäöltään tarinan hirviö, on hän myös se kaikkein humaanein päähenkilöistä, ja hyväksyy isänsä hirmuteot ainoastaan epätoivonsa takia. Näyttelijöistä mieleen jääkin erityisesti juuri Edith Scob Christianen roolissa: hänen roolityössään taidokasta, eleganttia liikehdintää voimistaa vielä hänen fyysisesti hento olemuksensa.
Tohtori-isä sen sijaan kuvataan täysin normaalilta vaikuttavana ihmisenä, joka kuitenkin tekee kammottavia tekoja, tunnontuskia potematta. Hahmon käsittelystä tulee mieleen esimerkiksi George Sluizerin hollantilaiselokuva Spoorloos: hahmon epäinhimilliset teot kuvataan hänelle täysin normaalina käyttäytymisenä, jonka hän voi salata muulta maailmalta täysin. Näin katsojalle syntyy ajatus siitä, että kuka tahansa voi olla paha ihminen yksityiselämässään, vaikka julkisuudessa esiintyisikin täysin normaalina. Lisäksi hahmon käyttäytymisen syyt asetetaan kyseenalaisiksi: onko isän toimiin syynä rakkaus tytärtä kohtaan, vai sittenkin itsekkyys ja omat tunnontuskat? Ja kuka onkaan se tarinan todellinen hirviö?
Kauhuelokuvana teos ei juuri pyri pelottamaan katsojan säikyttelyllä tai uhrin epätoivon kuvauksella, näin samaistaen katsojan heidän kokemaansa kauhuun. Pari tämänkaltaista kohtausta elokuvasta tosin löytyy, mutta eräässäkin kohtauksessa, jossa nähdessään Christianen kasvot henkilö kauhistuu ja huutaa, päätarkoitus lienee saada katsoja samaistumaan juuri Christianen tilanteeseen kyseisessä tilanteessa, ja myös syyllistää katsojia pinnallisista kauneuskäsityksistä, sillä kuvakulma siirtyy kyseisellä hetkellä Christianea katsovan nuoren naisen näkymäksi. Toinen tapa, jolla katsojaan pyritään vaikuttamaan, on peittelemätön verisyys, mikä sekin kuvataan äärimmäisen maltillisella, jopa dokumentaarisella totuudenmukaisuudella: tällä kertaa ei julmuuksia jätetäkään katsojan mielikuvituksen varaan. Ainutlaatuisen kauhuelokuvana teoksesta tekee vielä se, että se ei ole pelkästään synkkä, vaan myös kaunis, runollinen ja visuaalisesti tyylikäs. Erikseen täytyy vielä mainita hieno lopetus, joka ei tyydy tavanomaisiin ratkaisuihin ja onnistuu syövyttämään lähtemättömän kuvan katsojan mieleen.
Jos hienosta elokuvasta pitäisi jotain vikoja etsiä, niin päähenkilöistä ohuimmaksi jää tohtorin avustaja Louise (Alida Valli), joka etsii sopivat uhrit leikkauspöydälle. Hänen motiivinsa auttamiseen ovat järkeenkäyvät, mutta kuitenkin hahmo jää turhan pinnalliseksi ja hieman juonenkuljetusta varten luodun oloiseksi.
Elokuva herättää ajatuksia kauneudesta, sen tärkeydestä ihmiselle sekä pahuuden olemuksesta: Ovatko kauneusleikkaukset tarpeellisia? Miksi ihmiset arvioivat toisiaan ulkonäön perusteella? Mitä itse tekisit jos menettäisit kasvosi? Vaikka Hitchcockin Psycho on elokuva, jota tavallisesti pidetään kauhuelokuvan uudistajana, todistaa Franjun elokuva yhdessä esimerkiksi Peeping Tomin kanssa, että olihan niitä muitakin. Silmät ilman kasvoja on täysin omanlaisensa kauhuelokuva, joka runollisuudellaan, teemojensa taitavalla käsittelyllä, maltillisella kerronnallaan ja aikakauteensa nähden poikkeuksellisella julmuudellaan ansaitsee paikkansa jokaisen elokuvaharrastajan must see -listalla. Erinomainen tapa teokseen tutustumiseen on Criterionin lähes täydellinen DVD-julkaisu.
nimimerkki: Harmonica
