Brasilialaisen kauhuelokuvan teemaputken päättää tämä Ivan Cardosolle varmasti hyvinkin rakas filmi, joka ei oikeastaan ole kauhua nähnytkään. Ivan on päättänyt tällä kertaa vähän nostaa hattua vanhoille Indiana Jonesinkin inspiraationa toimineille sarjafilmeille, supersankarisarjakuville ja pulp-sankareille. Jos miehen taustoja tutkii niin tämä ei ole mikään yllätys, hemmolla kun on kokemusta paikallisen radion kuunnelmasarjoista. Kun nyt kerta on koossa herra Cardolle rakas aihe, letkeän oloinen teema ja Turun Sanomien info-osiosta luettu kelvollisen oloinen juonikin, niin luulisi tuloksena olevan vähintään surkuhupaisa tuotos, ellei jopa ihan oikeasti hyvä. Kylmä totuus on kuitenkin se, että tällä kertaa Ivan on iskenyt kirveensä sellaisella voimalla kiveen, ettei sitä teroiteta edes tahattomasta komiikasta valmistetulla viilalla.
Ensimmäinen ropleemi on juoni, joka tällä kertaa on ihan oikeasti aika happopäinen. Nuori naikkonen kuuntelee junttiporukoidensa kanssa radiosta Enkeli-nimisen vigilante-sankarin seikkailuja, jotka pian alkavat vaikuttaa pelottavan todenmukaisilta. Eikä vähiten siksi, että Enkelin arkkivihollinen Punainen Skorpioni toteuttaa raakoja murhia kaupungilla ja taitaa hautoa tyttösen kidnappaustakin. Elokuvan sisälle rakennetusta radiokuunnelmasta itsestään olisi saanut ihan kivan toimintaseikkailun aikaiseksi, mutta jostain kumman syystä Cardoso on päätynyt hyppimään kuunnelman ja “todellisen maailman” välillä, mikä on omasta mielestäni loppujen lopuksi melko hölmö ratkaisu. Kuunnelman itsensä juoni, maailma ja hahmot tuntuvat paljon mielenkiintoisemmilta, kuin radion ulkopuolella häärivät tylsimykset. Kaipa tämä oli tarkoituskin, jotta maailmojen erot aukeaisivat katsojalle selvemmin, mutta ei kai sekään oikeuta tekemään hahmoista paperinohuita kartonkikyhäelmiä.
Näyttely pelaa hieman Cardoson aiempia arvostelemiani leffoja paremmin, vaikka porukan suuhun istutettu dialogi hakee edelleen tönkköydessä vertaistaan. Valitettavasti tämä on myös niitä elokuvan ainoita positiivisiksi puoliksi laskettavia ominaisuuksia, sillä se sentään naurattaa. Kässäristä löytyy myös pari muuta herkullisen hupaisaa neronleimausta, joiden tarkoituksen luultavasti vain ohjaaja ymmärtää.
Ohjaus itse toimii kuunnelma-kohtauksissa suhteellisen hyvin ja ne ovatkin elokuvan parasta antia. Meininki on parhaimmillaan, kuin Batmanin 60-luvun toilailuissa. Musiikki on paikoitellen jopa menevää, vaikka tunnussävel ei jääkään päähän soimaan. Näköaistien puolella ollaan taas varauduttu miesvoittoiseen katsojakuntaan, joten Cardoso on päättänyt vähentää naisnäyttelijöiden vaatetusta ja nähdäänpä pientä lesboerotiikkaakin. Tämäkään ei kuitenkaan riitä pelastamaan Punaista Skorpionia odotuksilta, jotka oltaisiin varsin helposti voitu täyttää. Jos jonkinlaista kokoelmaa alan Cardoson leffoista väsäämään niin tämän taidan jättää suosiolla väliin.
