Pieni poika Michele elelee köyhissä oloissa pienessä italialaisessa kylässä. Kesä kuluu kavereiden kanssa leikkien ja elämää ihmetellen. Eräänä päivänä leikkien lomassa Michelle löytää jotain joka muuttaa hänen maailmansa ja täten loppuelämänsä. Kätketyssä kuopassa lojuu kahlittu pikkupoika. Oudon löydöksen myötä oikean maailman kuva alkaa muotuotua myös pienen Michelen silmissä.
Minä en pelkää on hieno tarina lapsuuden lopusta. Pienen pojan silmin tarkastelemme maailmaa joka ei välttämättä olekkaan sellainen kuin sen kuvittelemme olevan. Lapsuuden pumpuliset pilvilinnat joutavat romukoppaan ja tie aikuisuuteen voi alkaa. Tarina itsessään pienellä retrohengellään sijoittuu 70-luvun loppupuoliskolle ja perustuu kaupan päälle vielä tositapahtumiinkin.
Harvemmin tulee katseltua italialista elokuvaa. Tässäkin tapauksessa etelämaalainen temperamentti ja ihmisten jatkuva molotus vaativat aluksi hieman totuttelua härmäläiselle katsojalle. Hahmot ovat kokonaisuudessaan hieman karrikoidun oloisia, vaikka missään nimessä ei sorruta ylilyönteihin. Ehkä kyse onkin vain täsätä kevyestä kulttuurillisesta erosta. Kuitenkin ikyseessä on sen verran laadukas pläjäys että hyvä tarina vetää mukanaan ennen kuin katsoja huomaakaan.
Kuvaus on kaunista kuin mikä. Rujomman oloinen loppu saa myös arvoisensä käsittelyn myös visuaalisella puolella. Tarina saattaa auetessaan lopun suhteen sisältää arvattaviakin elementtejä mikä ei kuitenkaan ole tässä katseluelämyksestä haittaava seikka. Jos kaipaa hieman erilaista otetta pimeisiin syysiltoihin leffapuolella niin tässä on elokuva joka kannattaa katsastaa.
