Pedro Almodóvar ei ole lähtenyt tavoittelemaan uusia aluevaltauksia. Särkyneet syleilyt on ensimetreistä lähtien käsikirjoittaja-ohjaajalleen ominaista melodraamaa, seksuaalisesti runsaan latautunutta ja kolkon koomista poljennoltaan. Se on myös äärimmilleen vietyä elokuvanostalgisointia, niin herran esikuville nyökkäilevää kuin omaa tuotantoakin peilaavaa. Jos kokonaisuus ei tuntuisi kiusallisen hätiköidyltä, voisi teosta jopa erehtyä luulemaan ohjaajauran juhlalliseksi loppulauselmaksi.
Harry Caine (Homar) on sokeutunut kirjailija-ohjaaja, joka joutuu erään kuolinilmoituksen kuullessaan repimään 14 vuoden takaiset haavansa auki. Noir-jännärin elkeet keräävä tarina huipistuu Cainen viimeiseksi jääneen elokuvan tuotantovaiheisiin, jonka kulissien takana kiehuu mustasukkaisuusdraama. Ja naista kaikkien ongelmien takana esittää, kuinkas muutenkaan, Penélope Cruz.
Särkyneet syleilyt antanee Almodóvar-faneille paljon: elokuvan sisällä tehtävä elokuva on suora viittaus hänen varhaiseen työhönsä ”Naisia hermoromahduksen partaalla”, ja Cainea tarinassa vainoava ”dokumentaristi” on helposti tulkittavissa ärhäkäksi kommentiksi Almodóvarin suhteesta mediaan. Onneksi tarina pelaa omillaan myös ilman edellisen kaltaista luentatapaa, eikä kokonaisuutta tarvitse siksi tuomita narsismista. Juoni avautuu perinteikkyydestään huolimatta viihdyttävästi, näyttelijäsuoritukset ovat kautta linjan mainioita ja Prieton kuvaus on uhmakkaan punaista sävyiltään. Musiikkiraita on turhan päällekäyvä, mutta se ei tunnelmaa juuri haittaa.
Ja sitten lässähtää! Noin viimeisen kolmanneksen alkaessa huomaa, että jatkuvasti rakennettu hahmogalleria alkaa luhistua omaan painoonsa – on liikaa ihmiskohtaloita ja liian vähän aikaa. Tarina kertoo yhtäaikaisesti isistä ja pojista, mutta nuorempaa sukupolvea ei lunasteta kerronnallisesti loppuun saakka tyydyttävällä tavalla. Huimia mittasuhteita parituntisen lataillut elokuva sitoo yhteen ne narut mitkä ehtii ja päättää tarinan helpoksi katsomallaan tavalla. Kokonaisuus pysyy kyllä kasassa jotenkuten, mutta lopetus on eittämättä petollisen lattea.
Särkyneille syleilyille haluaisi tavallaan antaa ylimääräisiä ”omistautumispisteitä”, sillä kokonaisuudesta paistaa kieltämättä läpi rakkaus elokuvan taiteenlajia kohtaan. Nyt kyseessä on kuitenkin Almodóvar, ja hän on pystynyt – pystyy halutessaan varmasti yhä – tarinankertojana parempaankin. Tämän cinefiilin ykkösvalinta leffanostalgisointiin on puutteistaan huolimatta yhä Cinema Paradiso.
