Keisareiden seura kuulosti aivan kopiolta Kuolleiden runoilijoiden seurasta, mutta katsottuani totesin asioiden olevan hieman toisin. Elokuvan esikuvana oli selvästi ollut kyseinen leffa, sen verran samaa näistä löytyy. Poikakoulusta tämäkin kertoo ja juoni on kertomus senaattorin pojan (Hirsch) ja hänen opettajansa (Kline) suhteesta. Juonesta ei tuon enempää kannata kertoa ja pilata katselunautintoa.
Elokuva on varsin laadukas. Käsikirjoitus on huippuluokkaa, ohjaus on näppärää ja näyttelijät osaavat hommansa. Pieni jähmeys ja tylsyys tätäkin vaivaa, joka vainoaa hieman tätäkin pläjäystä. Henkilökerronta tosin nostaa pisteitä. Opettaja William Hundert on vanhoja perinteitä vaaliva kunnioitettu opettaja. Oppilas Sedgewick Bell puolestansa on villi ja ilkitekoja tekevä teini. Nämä kaksi ihmistä vaikuttavat toistensa elämään tavalla tai toisella erittäin paljon. Muihin henkilöihin tosin olisi voinut hieman enemmän panostaa. Jotain realistista ja aitoa tunnetta tästäkin löytyi.
Laatudraamasta on kyse, mutta ei mistään kovin erikoisesta. Tämä on tosin lämminhenkinen, älykäs, jopa hieman hauska ja opettavainen leffa. Joskus pyöritään liikaa saman asian ympärillä ja tulee puuduttava olo. Kumminkin tätä ei voi täysin roskakoriin heittää, koska paljon hyviäkin puolia tästä myös löytyy. Jossain hieman keskitasoa korkeammalla roikutaan ja ainakin mukavan fiiliksen tämä pystyy tuottamaan. Hieman ajatuksiakin heräsi ja jossain kohdissa elokuva yrittääkin luoda samanlaista älykästä pohdiskelua kuin Kuolleiden runoilijoiden seura, mutta sama tunne puuttuu.
Sitä jotain tämä olisi vielä kaivannut, niin mestariteos olisi koossa. Hyvä leffa joka tapauksessa. Minuun tämän tyylinen yleensä uppoaa ja niin teki tämäkin. Jos laatudraamat vain uppoavat, niin tässä olisi yksi tarjolla. Liikaa ei kannata odotta, niin kuin minun kohdallani pääsi käymään.
