Huh, huh. Että on tiivistunnelmainen leffa. Jos tämän olisi nähnyt leffassa, voi vain kuvitella kuinka pökerryksissä tästä olisi ollut.
“When the Trumpets Fade” on hyvällä kässärillä, loistavilla näyttelijäsuorituksilla ja pirun hyvällä kuvauksella varustettu sotaleffa. Tarina on pieni, sävyt niukkoja, mutta paketti on hyvin kasassa. Ei tarvitse olla militantti, että tähän uppoutuu.
Tarinassa seurataan hupenevan sotilasryhmän selviytymistä 2. maailmansodan loppuvaiheessa Belgian ja Saksan rajalla. Vasten tahtoaan kersantiksi joutuvan sotilaan tehtävänä johtaa ryhmä noviiseja etulinjalle tekemään tuhoja vihollisjoukkioihin. Vereltä ja suolenpätkiltä ei tietenkään vältytä.
Taustana juonelle on ristiriitainen päähenkilö, jonka pään sisällöstä annetaan alkukuvissa pohja koko leffalle. Mielet järkkyy ja Kaleville ei jätetä. Vai oliko se sittenkään niin?
Hyvällä henkilöohjauksella saa näköjään irti kaikenlaista. Tyyliä voisi luonnehtia: turkkalaista tyylikkäästi tehtynä. Jos nyt sotaleffasta voi sanoa, niin tässä ei ammuta yli reaktioissa, vaikka adrenaliini pyrskähteleekin. Kiiltokuvasankareita kaipaavalle WtTF on ihan väärä leffa.
Leffan juju on tuoda esille sodissa tapahtuvia pienempiä taistelutarinoita, jotka ovat jääneet Normandien maihinnousun kaltaisten manöövereiden jalkoihin. Samalla tavalla on lienee käynyt tälle leffallekin. “Pelastakaa sotamies Ryan” ja muut sotaspektaakkelit menevät yli ja ohi “pikkuleffoista”. Niin kävi myös Suomessa, mutta jos kohdalle sattuu, niin suosittelen lämpimästi.
