Burt (Krasinski) ja Verona (Rudolph) ovat hieman yli kolmekymppisiä. Se on monille ikä, jossa joudutaan vihdoin miettimään aikuisia asioita, kuten vastuuta ja aloilleen asettumista. Sysäys aikuisuuteen tulee tälle pariskunnalle raskausuutisen muodossa. Burtin ja Veronan sosiaalinen verkosto rajoittuu käytännössä Burtin vanhempiin, ja kun nämä ilmoittavat muuttavansa pois maasta tuhansien kilometrien päähän, nuoripari saa mahdollisuuden pohtia, onko kaupungilla heille enää mitään tarjottavaa, vai löytyisikö unelmien koti jostain muualta.
Jos on mahdollista matkustaa minne tahansa, niin mistä sitten tietää mikä on oikea paikka? Burt ja Verona summaavat kohteet, joista löytyy tuttuja ja matkan varrella pysähdytään Veronan vanhan pomon kotona, hippiaatteita ihannoivan LN:n luona (ihana Maggie Gyllenhaal) sekä parissa muussa paikassa. Yksi hyvä tapa selvittää asia on ainakin rajata pois ne paikat, minne ei halua asettua. Burt ja Verona miettivät matkan varrella, ovatko he saaneet elämässään mitään merkittävää aikaan. Toinen parin pohdinnan aihe on, riittääkö rakkaus vai tarvitaanko hyvään tulevaisuuteen muitakin rakennusaineita?
Kohti uutta voidaan nähdä jonkinlaisena katharsiksena Mendesille raskaan Revolutionary Roadin jälkeen. Mistään mullistavasta työstä ei siis ole kyse. Eikä aina tarvitsekaan. Burtin ja Veronan analysointia siitä, ovatko he luusereita, on kiinnostavaa seurata. Tässäkin teoksessaan Mendes keskittyy ihmisiin ja heidän tekemiinsä valintoihin – toteutus vain on astetta kevyempi.
Elokuva rullaa mukavasti ja Mendes hallitsee ohjauksen. John Krasinskia ja Maya Rudolphia on mukava katsella, heidän välinen kemiansa tekee elokuvasta aidosti lämpimän ja herttaisen. Harva voi olla pitämättä Krasinskin nallekarhumaisesta olemuksesta, mutta onneksi mies osaa myös näytellä. Parille kirjoitettu dialogi on luontevaa ja etenkin Burtin hahmo on ajoittain ihastuttavan tumpelo.
Mendes osaa luoda kohtauksia, joissa tunnelma muuttuu nopeasti hauskasta vakavaan. Tämä vaihtelu tekee elokuvasta kiinnostavan ja sellaisen, että sen muistaa jälkikäteen. Hauskoja tilanteita on reilusti enemmän, mutta myös synkempiin teemoihin pureudutaan. Tälläkin kertaa Mendes tuo esiin tunteita, jotka kuplivat pinnan alla. Moni ohjaaja varmasti ottaisi tämänkin ”välityön” mielellään osaksi ansioluetteloaan.
