Monta kertaa olen saanut itseni kiinni ruikuttamasta, kuinka tämän vuosituhannen puolella Hollywoodissa on kauhu-genressä menty niin pohjamutia myöden, että hyvän amerikkalaisen kauhuelokuvan löytäminen on yhtä todennäköistä kuin astua siniseen paskaan. Tuntuu oikeasti siltä, että Hollywoodissa elokuvan tekijät ovat yksinkertaisesti kyllästyneet ottamaan kauhun vakavana genrenä ja tästä johtuen eivät edes vaivaudu panostamaan teoksiinsa yhtään sen enempää kuin kriteerit vaativat. On helppo tehdä halvalla budjetilla puolivillainen tekele, jonka popcorn-katsoja käy vilkaisemassa paremman tekemisen puutteessa viikonlopun kynnyksellä. Kertakäyttökamaa siis. Tämä taas puolestaan johtaa vääjäämättä siihen, että kun joku keksii edes murto-osallisesti jotain “uutta”, joka houkuttelee kansaa teattereihin tavallista enemmän, alkaa kopioitsijoita ilmestyä kuin sieniä sateella. Ilman isoja tuottajia voisi melkein puhua modernista eksploitaatiosta.
‘Paholainen sisälläni’ yhdistää kaksi elementtiä, mitkä on tässä vaiheessa hinkattu jo niin puhki, että menestystä ja pitkää ikää niillä ei enää saavuteta. Tämä on sikäli sääli, koska loppujen lopuksi kyseessä on ihan hyviä elementtejä sisältävä perustarpeet tyydyttävä kauhuilu.
Elokuvassa yhdistyvät nk. “lost Footage” -genre, jossa elokuva koostuu pelkästään itsekuvatusta materiaalista jonka väitetään olevan aitoa, sekä riivauskauhu, jossa joku satunnainen demoni on toistaiseksi tuntemattomista syistä vallannut jonkun epäonnisen hartaan kristityn ruumiin. Teemana kauhuelokuvissa lost footage, kuten myös manaus, ovat kaikkea muuta kuin tuoreita ideoita ja varsinkin näin 2000-luvulla molempia on tullut enemmän kuin tarpeeksi. Niin erikseen kuin yhtenäisinäkin elokuvina. Kun tuoreessa muistissa kutkuttelevat sellaiset keskinkertaisuudet, kuten ‘The Last Ecxorsim’ ja ‘Paranormal Activity’ jatko-osineen, saa ‘Paholainen sisälläni’ osakseen todella kovan kritiikin enemmän tai vähemmän aiheesta.
Elokuvan juoni on kieltämättä ihan kiehtova. Vuonna 1989 harras kristitty Maria Rossi (Suzan Crowley) murhaa kolme ihmistä omasta seurakunnastaan ilman minkäänlaista selvää motiivia. Rouva passitetaan pakkohoitoon loppuiäkseen. 20 vuotta myöhemmin hänen tyttärensä Isabella (Fernanda Andrade) päättää ottaa selvää, mitä tuolloin kohtalokkaana yönä tapahtui. Isabella päättää myös dokumentoida tutkimuksensa ystävänsä Michaelin (Ionut Grama) avustuksella. Tästä alkaa syvä sukellus manaamisen ja kristinuskon synkempiin puoliin.
Elokuvan tekijätiimi on pitkän elokuvan saralla suhteellisen kokematonta, mutta siitä huolimatta he saavat aikaan yllättävän tasokkaita suorituksia. Esimerkiksi elokuvan ohjannut William Brent Bell on luonut tunnelman, joka jaksaa kiehtoa katsojaa, vaikka käsikirjoitus olisikin nykystandardeilla kliseisempi kuin Stallonen toimintaelokuva. Bell keskittyy kuvissaan yllättävän paljon yksityiskohtiin ja onnistuu täten saamaan kasaan yllättävänkin karmaisevan atmosfäärin ja haukottelutasoa olevat säikyttelykohtaukset saavat jopa tyylikkään ja toimivan ulkoasun.
Tyylilajiin kuuluen luonnollisesti näyttelijätkin ovat suhteellisen tuntematonta tasoa, mutta suoriutuvat tehtävistään vähintäänkin tyydyttävällä tavalla. Riivattua äitimuoria näyttelevä Suzan Crowley suoriutuu roolistaa huomattavasti muita näyttelijöitä paremmin. Crowleyn kasvoilta on aistittavissa karmaisevaa infernaalisuutta, joka saa katsojan mielenkiinnon huomion nauliintumaan Maria Rossin hahmoon ja seuraamaan mielenkiinnolla tapahtumien kulkua.
Suurimmaksi ongelmaksi elokuvan kannalta muodostuu käsikirjoitus, joka tekee kaikkensa sen eteen, että elokuva jäisi ikuisesti pyörimään keskinkertaisuuden limboon. Lähtökohta tarinalle on kieltämättä erinomaisen kiehtova, mutta kun tarina on polkaistu käyntiin, alkaa mielikuvituksettomuus viemään voiton. Katsojan mielenkiintoa yritetään ruokkia selittämällä manaamisen teoriaa ja “sääntöjä”, että realistinen tunnelma olisi taattu. Ainoa, mitä tällä onnistutaan saavuttamaan, on katsojan tylsistyminen. Jo ‘Manaajasta’ lähtien riivauselokuvien kiehtovuus on tullut siitä, että katsoja ei ole tiennyt syitä tai seurauksia manausrituaalista. Kun teoria on selitetty, ei elokuva jätä hirveästi enää arvailun varaan tarinan suhteen ja puolet tunnelmasta on onnistuneesti pilattu. Ilman ohjaajan puuttumista käsikirjoitukseen lopputulos olisi todennäköisesti vielä antiklimaattisempi.
Kuvauksessa melkein jatkuvasti heiluva kamera yrittää luoda dokumenttifiilistä, mutta tavalliseen tapaansa onnistuu vain olemaan ärsyttävä. Tietysti tyylilaji vaatii sellaisen kuvauksen läsnäolon, mutta jatkuva tärinä, vaikka kamera olisikin muuten paikallaan, tuo mieleen lähinnä horkkatautisen kameramiehen ja vie liikaa elokuvan ansaitsemaa huomiota.
Kokonaisuutena ‘Paholainen sisälläni’ ei tarjoa mitään uutta ja ennennäkemätöntä. Muutamasta hyvästä kohtauksesta, suhteellisen onnistuneesta tunnelmasta ja uskottavista tehosteista huolimatta elokuva ei onnistu nousemaan mitenkään erityisen muistettavaksi kokonaisuudeksi. Jos ‘Paholainen sisälläni’ olisi ilmestynyt joskus toiste, johonkin toiseen aikaan, olisi se saattanut lunastaa itselleen palan kauhuelokuvan historiaa, mutta valitettavasti on myönnettävä, että hyvistä yrityksistä riippumatta kyseessä on loppujen lopuksi lost footage -villityksen jälkilämmöllä julkaistu keskinkertaisuus, joka kestää yhden katsomiskerran. Onneksi sentään se yksi katsomiskerta ei jätä mitenkään erityisen karseaa makua suuhun.
