Helposti voisi kuvitella, että propagandaelokuva on kuollut ja kuopattu genre. Näin ei kuitenkaan ole, ja sen todistaa jo tämäkin leffa. Cider House Rules on propagandaleffaa puhtaimillaan. HUOM, tämä arvostelu on melko vaikea toteuttaa spoilaamatta, joten jos et ole kyseistä leffaa nähnyt niin kannattaa ehkä lopettaa lukeminen tähän. Yritän toki välttää spoilereita mahdollisuuksien mukaan, joten jos et ihan herkimmästä päästä asian suhteen ole, niin voit toki jatkaa omalla vastuulla. Eli SISÄLTÄÄ SPOILEREITA.
Kyseessä siis on tarina orpokodin kasvatista, joka lähtee maailmalle onnea onkimaan. Sairaalassa abortinvastaisille mielipiteille löytyykin äkkiä ulkomaailmasta vahvoja vastaväitteitä. Niin vahvoja oikeastaan, että mikään muu vaihtoehto ei tule kyseeseen laisinkaan. Propagandaleffojen mallin mukaan missään katsojaa ohjataan alituiseen ajattelemaan elokuvantekijöiden tahtomaan tapaan, eikä missään vaiheessa elokuvaa ole yhtään tilannetta, jossa katsoja voisi kyseenalaistaa henkilöiden toimintamallit. Eikä niitä kyllä kyseenalaista päähenkilökään, jonka puolesta päätökset joko tekee aina joku muu. Tai sitten tilanteeseen on muuten vain käytännössä ainoastaan yksi varteenotettava toimintamalli.
Elokuvan alussa Tobey Maguiren esittämän Homerin mielestä abortti on huono asia, ja vielä tässä vaiheessa katsoja voi olla asiasta mitä mieltä tahansa. Kun elokuvan ratkaiseva hetki koittaa ja Homerin on tehtävä päätös toimenpiteisiin ryhtymisestä, on abortin haluavan naisen raskauteen johtanut tietenkin se kaikkein pahin mahdollinen tapa mitä kuvitella saattaa. Sinänsä harmi, sillä kuljettamalla juonta hieman toiseen suuntaan, eli keskittymällä Homerin ja hänen naimisissa olevan naisystävänsä suhteeseen, olisi meikäläisenkin hyväksynnän saavan leffan teko ollut mahdollista. Kuvittelepa sellainen skenaario, jossa Homerin naisystävä huomaakin olevansa raskaana ja aviomies ilmaantuu sotareissultaan kotiin. Siinä olisi ollut mahdollisuus pohtia oikeasti syvällisiä vaikean päätöksenteon teemoja, joihin ei yksiselitteisiä vastauksia ole.
Entäpä ne kuuluisat säännöt, jotka on oikein leffan alkuperäiseen nimeen otettu mukaan? No, niiden merkitys elokuvassa tulee esille eräässä kohtauksessa, kun omenatilan porukka yhdessä tuumaa, että ulkopuolisen heille kirjoittamat säännöt eivät voi olla järkeviä, koska niiden laatijat eivät voi mitenkään tietää minkälainen työporukan tilanne oikeasti on. Siirrettynä kyseiseen aborttiaiheseen edellinen tarkoittaa rautalangasta vääntäen sitä, että naisten tulisi itse saada päättää syntymättömän lapsensa kohtalosta, koska lainsäätäjät eivät voi tietää minkälainen abortin haluavan naisten tilanne todella on. Erityisen hölmöä kuitenkin propagandatarkoituksenkin kannalta on se, että kyseistä sääntöjenluontisanomaa ei missään vaiheessa varsinaisesti yhdistetä aborttiin. Meikäläinen ainakin haluaisi nähdä sellaisen toimivan valtion, jossa jokainen luo omat sääntönsä itse, eikä lainsäädäntöä ole. Onhan tuo kaunis ajatus ehkä, mutta täysin utopistinen.
Jos nyt tässä vaiheessa pitäisi vielä jotain mainita leffan toteutuksesta, niin se on hyvin samanlainen ohjaaja Lasse Hallströmin muiden ohjaustöiden kanssa: koko ajan siis keikutaan ylisentimentaalisuuden rajamailla, eikä katsojalle ikinä anneta tulla liian tuskainen olo, ei ainakaan liian pitkäksi aikaa. Musiikki on, kuten arvata saattaa, melkoisen siirappista ja hempeää. Tobey Maguire tekee perusroolityönsä, mikä on katsojasta kiinni joko hyvä tai huono asia. Itse en Maguiren tönkköydestä ja yhden ilmeen näyttelemisestä pidä.
Jos tätä leffaa pystyy katsomaan sen suuremmin tekijöiden motiiveja ja sanomaa miettimättä, löytää teknisesti hallitun, melkoisen sentimentaalisen kokonaisuuden, joka ei missään vaiheessa varsinaisesti yllätä. Moista katselutapaa en kyllä suosittele, sillä kuka tietää mitä ajatuksia meille seuraavaksi ollaan tuputtamassa. Meikäläistä tällainen pahaa-aavistamattoman katsojan manipulointi pistää lähinnä vain vihaksi riippumatta siitä olenko samaa mieltä sanoman kanssa, joten arvosteluasteikon pohjalukemat riittävät vallan mainiosti.
nimimerkki: Harmonica
