Turbulence II – lentopelko on elokuva lentomatkasta, jolla kaikki maailman ongelmat iskevät yhden vaivaisen jumbojetin kimppuun. Meininki säälittävän oloisessa pläjäyksessä on vedetty niin äärirajoille, että mukaan seikkailuun on saatu iso kasa lentopelkoisia ihmisiä ensilennoillaan, englantia sekä tshekkiä mongertavia mahdollisia lentokonekaappareita, kaikkien aikojen ukkosmyrsky, todellista räiskintää lentokoneessa, uhkaava bioterrori-isku ja enemmän syöksyjä kohti mannerta kuin ihmismieli kestää. Niinpä kaikki lentopelkoiset voivat suosiolla jättäytyä taka-alalle ja valita jonkun muun leffan. Ohjaaja David Mackayn harmiksi on vielä lisättävä, että myös lentämistä rakastavat saavat pysyä kaukana tästä leffasta, sen verran ala-arvoisesta viritelmästä on kyse.
Turbulence II – lentopelko kuuluu ehdottomasti niihin liian tuttuihin tapauksiin, joiden nimi saa aikaan jo lentopahoinvointiin rinnastettava tuskaa (kokeilkaa hokemalla tuota Suomititteliä 10 kertaa peräkkäin). Seuraavaksi oireet pahenevat ylösnousun aikana, kun havaitaan, että pääosissa on 1-2 pikkustaraa (Jennifer Beals, Tom Berenger) tuntemattomuuksien ympäröimänä ja ohjaajana on kokematon actionmies. Lisäksi introsta selviää jo turhan hyvin (katsokaa niitä katseita!), kuka on ilkimys, joka lopputekstien rullatessa makaa kuolleena pahiksena ja kuka hyvis, joka hymyillen pitelee kainalossaan kaunista Jenniferiä.
Tasapaksun intron jälkeen elokuva saa ilmaa siipiensä alle, ja homma alkaa vaikuttaa lähes mukavalta. Vielä puolen tunnin jälkeen onneton katsoja ei tiedä minkälaisia ilmakuoppien kaltaisia katalia koettelemuksia hän vielä tulee kohtaamaan. Kohtuunäppärä dialogi ja pari yllättävää käännettä pitävät turtumista poissa. Sitten tullaan Sakke Pietilää lainaten kulminaatiopisteen kohdalle. Itse kutsuisin sitä ylilyöntien ylärajan saavuttamiseksi.
Ylilyöntien raja on se kohta, jossa ihmismieli ei kestä amatöörimäisiä virheitä, kliseistä dialogia ja mukaanmahdutettuja käänteitä enää lisää. Hikipisarat alkavat kohoilla otsalle, mieli tahtoo kauas pois töllön ruudun luota ja pahoinvointi alkaa todenteolla. Tässä tapauksessa höykytys on mitä rankinta, sillä ohjaaja Mackay vie stooria kliseisintä ja kuoppaisinta reittiä. Niinpä raja tulee vastaan jo aiemmin kuin vaikkapa karmeassa Godzilla-rainassa, ja oksennuspussien esiin kaivaminen on ajankohtaista jo hyvissä ajoin ennen ylionnellista loppua. Sitä ennen ruudulla ovat vierailleet niin puukolla tapettu, mutta silti vertavuotamaton ruumis, avointen lentokoneenovien edessä horjumatta käydyt painimatsit, koneesta keskelle tarkoitettua kohdetta tippuva ruumis (hitto, mikä noita ruumiita tässä leffassa vaivaa?) ja tuhat muuta järjettömyyttä.
Turbulence II – lentopelko on äärettömän huono leffa, joka tekee 96 minuuttisen kestonsa aikana ilmeisesti uuden leffaan ängettyjen katastrofien maailmanennätyksen ja poukkoilee ohjaajansa käsissä kuin putoava jumbojetti. Edes yleensä niin loistava Jennifer Beals tai lentsikkahemmojen Nokia-puhelimet eivät saa tällä kertaa bonuspisteitä.
Jos surkea elokuvaviihde (voidaan lukea myös surkea viihde-elokuva) kiinnostaa, ei muuta kuin tervetuloa lennolle ja ilmakuoppaista matkaa! Älkää unohtako oksennuspusseja!
