Tätä elokuvaa edelsi nerokas Seitsemän (1995), ja pari vuotta myöhemmin syntyi legenda Fight Club. David Fincherin tuotannossa The Game jää edellisten varjoon ja väliin selvästi, mutta miehelle tuttuja kikkoja se mukavasti sisältää. Lopulta aivan nerokkuuteen asti.
Kuvakulmat ja elokuvan ympäristö ovat tutuinta Fincheriä, ja jotain Fight Clubin radikaalisuudesta on jo ilmassa, valmiina isoa räjähdystä varten. Jälleen kyseenalaistetaan nykymaailman bisnesmiesten turha pelailu, ja maailmamme riippuvuus datasta ja tileillä lojuvista rahasummista. Pikkuyllätyksiä The Game tarjoaa reilusti, keikuttaen katsojaa totuuden ja epäuskon välillä. Lopulta kikkailu karkaa liiallisuuksiin, ja Fincherin mopo käy ojanpenkalla suistumatta kuitenkaan päin metsikköä.
The Game kertoo elämäänsä turtuneesta, ja isänsä kohtaloa pelkäävästä miljonääristä Van Ortonista (Douglas), jonka pikkuveli (Penn) saa houkuteltua mukaan pelaamaan elämää suurempaa seikkailupeliä. Siitähän pelivimma kasvaa, ja tylsään elämään kehkeytyy käänteitä kerrakseen. Katsoja tietää kokoajan, että Van Orton-rukkaa tässä kusetetaan, mutta miltä suunnalta? Epäilys liikkuu suunnasta suuntaan nopein liikkein.
Michael Douglas näyttelee perinteisen tylsästi, ja sitä tämä bisnesmiehen rooli vaatiikin. Tylsyydestä tulee taidetta Douglasin käsittelyssä (ainakin tällä kertaa). Kivikasvon elkein mies kulkee esteen ylitettyään seuraavalle. Sean Penn tekee aika vaatimattoman pienen roolin, ja kanadalainen Deborah Unger on hyvä juoneen oudosti sotkeutuvana mystisenä naisena. Kyllä näyttelijätyötä kelpaa katsella etenkin näillä tutuilla tuotanto- ja kamerametkuilla varustettuna.
Kiitos ihanien suomennusten The Game – Oletko valmis peliin? kuulostaa lähinnä Lasse Lehtisen lausahdukselta eräästä nimeltämainitsemattomasta visasta. Myös väliinputoajan rooli leijuu leffan yllä, mutta paljon keskivertoelokuvaa paremmaksi The Game kohoaa. Miinukset tulevat juonesta, joka mutkikkuudestaan huolimatta on liian heiveröinen, ja äänimaailmasta, joka ei tällä kertaa säväyttänyt.
